George nyökäytti päätään. "Sitä ei myöskään tiedä, miten me puolestamme vastaamme. Hänen täytyy joka tapauksessa taistella julkisesti, mikä onkin parempi kuin tämä hämärissä huhtominen, jota olemme nyt saaneet harjoitella."
"Menen nyt Cherryn puheille", sanoi Boyd, "että hänkin tietää laittautua lähtökuntoon."
Hänen tiensä kulki Hilliardin pankin ohi, jonka kohdalle päästyään hän oli törmätä erääsen herrasmieheen, joka syöksähti rajusti kadulle vihainen ryppy silmäin välissä. Tämä kaikesta päättäen sangen kiivaisiin mietteisiin syventynyt henkilö kiiruhti edelleen luomatta sivulleen katsettakaan, mutta punaisesta tukasta ja ryhdikkäästä, hyvinvoivasta ulkonäöstä Emerson totesi heti, että tulija oli Willis Marsh, Pohjois-Amerikan Säilykeyhtiön johtaja.
"Hyvää iltaa, herra Marsh!" huudahti hän.
Puhuteltu pyörähti ympäri.
"Mitä? Ah!" Silminnähtävällä voimainponnistuksella hän sai otsan rypyt silenemään, täyteläisten huulten vihainen puserrus katosi ja kasvoille levisi hämmästynyt ja hieman arasteleva hymy. "Te — tekö, herra Emerson? Mitä kuuluu?" Hän ojensi pehmoisen kätensä, jota Emerson puristi, minkä mykän vastauksen rauhoittamana Marsh jatkoi: "Kuulin teidän olevan kaupungissa. Oletteko päässyt puuhissanne pitkällekin?"
"Olen saavutuksiin hyvin tyytyväinen, kiitos kysymästänne. Milloin tulitte?"
"Nyt juuri. En ole ehtinyt edes raajojani oikaisemaan. Me — herra Wayland ja minä, tarkoitan — puhelimme teistä Chicagosta lähtiessäni. Olimme — hieman hämmästyneet kuullessamme teidän hautovan samoja suunnitelmia."
"Epäilemättä."
"Sanoin hänelle, että tilaa on riittävästi meille kaikille."