"Hyvä Jumala? Voiko hän tehdä sen?"
"Kyllä. Miksi ei? Laki myöntää meille kuusisataa kyynärää kummallekin puolelle, ja niin kauan kuin hän pysyttelee tuon rajan ulkopuolella, hän saa tehdä mitä hyvänsä."
"Mitä patomme sitten hyödyttää? Lohi kulkee määrättyjä reittejään lähellä rantaa, ja jos hän estää nousun, ennenkuin se saapuu meille saakka, saamme — saamme vain, minkä hän laskee tulemaan."
"Sitä hän suunnittelee", sanoi Iso-George happamesti; "vanha temppu, joka ei kuitenkaan aina onnistu. On mahdotonta sanoa, miten lohi milloinkin menettelee. Olen tarkastellut tätä paikkaa viisi vuotta, ja tunnen sen tarkemmin kuin kukaan muu, Jumalaa lukuunottamatta. Jos kala parveilee rannalle alempana, jäämme ilman, jolle emme mitään mahda, mutta luulen sen poikkeavan rantavesille juuri tässä, minkätähden jo kauan sitten valikoin tämän paikan. Mutta ennen nousun alkua en voi kuitenkaan mitään varmaa sanoa. Nyt on vain huolehdittava siitä, ettei meidän alueellemme tunkeuduta."
Boyd oli menettää rohkeutensa, sillä olihan hänen mielestään aivan selvää, että Marsh saartamalla heidät ylä- ja alapuolelta teki padon aivan tarkoituksettomaksi aiheuttaen heille, sen rakentajille, samalla tuntuvan tappion.
"Välistä voi padon 'korkata' ja välistä ei", jatkoi Balt luentoaan; "milloin virran voimakkuus ja veden paljous määräävät nousun suunnan ja milloin taas pyydysten asema ja lukemattomat muut seikat, joista emme tiedä mitään, saavat sen muuttumaan. Olen vuosikausia koettanut saada selville, missä kohti lohi ensi kerran poikkeaa rannalle, ja luulen, että se on juuri tässä. Sittenpähän saamme nähdä, olenko arvannut oikein."
"Aivan niin, mutta entäpä, jos olette erehtynyt —"
"Sitten kalastamme verkoilla, kuten silloinkin, kun padoista ei vielä tiedetty mitään."
Valvottuaan, että yövuoron miehet olivat aloittaneet työnsä, Emerson päätti lähteä vierailemaan Cherryn luo, sillä päivän tapahtumat olivat rasittaneet hänet väsyksiin; hetkinen tytön seurassa virkistäisi häntä. Viime viikkojen jännitys oli vähitellen pingoittanut jokaisen hermosäikeen lujalle, niin että hän oli kuin harjoitettu voimailija, joka hetki valmis kamppailuun. Menneisyydessä hän oli usein tuntenut samaa hermostuneisuutta, varsinkin jonkun jännittävän kilpailun edellä, ja hän tiesi kokemuksestaan, että tämä kiusallinen levottomuus haihtuisi heti lohen nousun alettua, kuten se oli aina tehnyt lähtömerkinantajan pistoolin pamahdettua, tahi kun välituomari oli vihellyksellä ilmoittanut, että ottelu alkoi. Hän aivan kuohui toimintahalua ja oli kiihkeä saamaan jälleen tuntea tuota omituista sisällistä pakkoa, joka saa miehet ponnistelemaan hellittämättä maaliin saakka. Odotellessaan hän halusi kuitenkin mielellään välistä lepuuttaakin aivojaan suuntaamalla ajatuksensa hieman toisaallekin.
Säilyketehdas, jossa Willis Marsh tavallisesti majaili, oli aivan Cherryn kodin alapuolella, joten Boydin täytyi pakostakin kulkea vihollisensa päälinnoituksen läpi. Kun nousuvesi oli niin korkealla, ettei paikkaa voinut laituria myöten sivuuttaa, poikkesi hän tielle, joka vei rakennusryhmän läpi, kohdaten siellä suureksi hämmästyksekseen päivävuoroa valvovan työnjohtajansa keskustelemassa kiihkeästi erään tuntemattoman miehen kanssa.