Boyd huomasi, että miehet kyräsivät häneen epäluuloisesti.
"Lorua! Mikä vika siinä olisi?"
"Kauppamies naura ja sano raha teidän. Käskee korjaamaan se pois. Hän ei myydä miehilleni ollenkaan jauhoja."
Constantine oli ilmeisesti itsekin epäilevällä kannalla.
Eräs intiaani veti kolikon taskustaan sanoen:
"Tahdomme tämmöisiä rahoja."
Boyd otti rahan ja tutki sitä joka taholta, jolloin asia heti selvisi. Rahassa näkyi nimittäin aivan selvästi jonkun entiseen kalastusyhtiöön kuuluneen säilyketehtaan nimikirjaimet, mistä hän heti huomasi, että kysymyksessä oli eräs vanha temppu, jonka jo ensimmäiset pohjolaan tunkeutuneet ja keskenään ankarasti kilpailevat, kauppaa harjoittavat yhtiöt olivat keksineet. Rahoihin, joita intiaanit näiltä yhtiöiltä saivat, oli lyöty näiden nimikirjaimet, ja kun yhtiöt kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään muuta rahaa, oli intiaanien pakko tehdä kaikki ostoksensa näiden varastoista. Järjestelmää huolellisesti kehittämällä hankkivat yhtiöt siten yksinoikeuden kaikkeen tarjolla olevaan intiaanityövoimaan, ja oli aivan ilmeistä, että Marsh oli kumppaneineen harjoittanut samaa riistomenettelyä koko ajan aina uuden yhtymän perustamiseen saakka. Hän alkoi selitellä selkkauksen syytä ja lupasi järjestää asian, mutta intiaanit olivat monesta vahingosta viisastuneet, eivätkä luottaneet valkoisen miehen lupauksiin, ja kun sanoilla ei ollut mitään vaikutusta, virkkoi hän lopuksi:
"Ellei rahani kelpaa yhtiön kauppaan, myyn omista varastoistani, mitä tarvitsette. Näin pienistä asioista sovitaan aina."
Hän vei koko joukon varastohuoneelle huolehtien, että jokainen sai, mitä tahtoi, ja auttaen vielä tavarat kanootteihinkin.
Iltapäivä kului rauhallisesti, mutta seuraavana aamuna hän tuli levottomaksi, kun aleuteja ei alkanut kuuluakaan työhön.