"THE GRANDE DAME" SAAPUU.
Aamuauringon ensimmäisten säteiden välähtäessä taivaalle ilmestyi utuverhosta, joka etäisen metsävalkean keveän savun lailla häilyi valtameren pinnalla, lumivalkoinen laiva, joka äänettömästi liukuen suuntasi kulkunsa lahteen jättäen jälkeensä tumman savujuovan. Hopeisena kimmeltävä vedenkalvo halkesi kauniisti kaartuvan keulan edessä kuin veitsellä leikaten, solakat mastot kohosivat ylpeästi vaalenevaa taivasta kohti, ja valkeat sivut olivat puhtaat kuin rannalla keinuvien lokkien tahraton rinta.
Pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä ja jokainen ääriviiva virheettömän sopusointuisena se liukui majesteettisesti kalavenelauman läpi, joka hajautui kuin säikähtyneenä joka taholle valvomisesta uupuneiden katseiden seuratessa laivaa kuin jotakin yliluonnollista ilmestystä.
Boyd seisoi hinaajansa kannella ja katseli näkyä henkeään pidätellen. Nähdessään laivan ilmestyvän niemen takaa lounaassa hän oli huudahtanut ja seurannut sitten sen lähestymistä ympäristönsä kokonaan unhottaen. Sydän löi haljetakseen ja henkeä salpasi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi täytynyt huutaa ääneen Mildredin nimeä ja ojentaa kätensä tätä vastaanottamaan. Tietysti Mildred huomaisi hänet laivan sivuuttaessa — hän tiesi, että Mildred tähysteli häntä seisoen kannella kasteesta märkänä, mutta kuitenkin häntä kiihkein katsein etsien. Mildred oli varmasti ollut kärsivällisesti tähystyspaikallaan jo siitä saakka kun maa tuli näkyviin. Äkillisen pelon valtaamana, että laiva sivuuttaisi Mildredin ehtimättä häntä huomata, hän antoi käskyn ajaa lähemmäksi, paikkaan, josta hän näki hyttien ovet ja nojatuolit kannella. Hän tutki katseillaan joka sopen ja kohdan, mutta ei nähnyt muuta kuin komentosillalla seisovan vormuniekka kapteenin ja kompassilaitteen kimaltelevat messingit. The Grande Dame oli jo niin lähellä, että koneiden käynnistä huolimatta hän kuuli kapteenin antavan matalalla äänellä jonkun määräyksen, mutta Mildrediä ei kuulunut eikä näkynyt. Hyttien ikkunoita peittävät tiheät uutimet ilmaisivat matkustajien vielä nukkuvan. The Grande Dame liukui ohi hänen seisoessaan siinä sydän pettymyksestä raskaana, väsymyksestä menehtymäisillään ja märkä ruumis vilusta väristen koleassa aamuilmassa.
Hän käski kääntää maihin, jonne matkalla he kohtasivat George Baltin.
"Mikä laiva tuo on?" tiedusteli tämä.
"Trustin johtajien käytettävänä oleva huvipursi."
Jättiläinen tuijotti uteliaasti loittonevan aluksen jälkeen.
"Pari poikaa haavoittui kahakassa sangen pahasti", huomautti hän, "niin että käskin heidän ottaa verkot ylös ja mennä kotiin."
"Olemme kaikki aamiaisen tarpeessa."