"En! Kun näin, ettet saanut mistään rahaa, annoin hänelle osuuteni kaivokseen, jolloin hän myönsi lainan. Ethän ole siitä minulle vihainen?"
"Vihainenko!" Emersonin ääni ilmaisi mitä suurinta riemua. "Et tiedä, miten — miten onnelliseksi olet minut tehnyt."
"Kuuletko"? Cherry painoi sormensa hänen huulilleen. Hiljaisesta yöstä kantautui ankkurikettinkien etäinen kolina.
" The Grande Dame!" huudahti Boyd. "Se tekee lähtöä."
He menivät ovelle ja katselivat kuinka laivan kirkkaasti pilkottavat valot tekivät pimeyteen mahtavan kaaren häipyen sitten hitaasti näkymättömiin lahden ulapalle. Cherry pani kätensä Boydin olkapäälle.
"Kuinka ilmeellinen onkaan sallimus, joka meitä johdattaa", sanoi hän. "Tuolla tytöllä oli kaikki, mitä maailmassa voi omistaa, ja minä olin niin köyhä, — köyhä aina tähän hetkeen saakka. Jumala suokoon, että hän tulisi kerran yhtä rikkaaksi kuin minä nyt olen!"
Ja The Grande Dame'n kannella seisoi tyttö, jolta ei ollut mitään puuttunut, yksinäisenä ja orpona partaaseen nojaten, takertuen katseillaan epätoivoisesti rantojen tummina häämöttäviin ääriviivoihin, jotka vähitellen hämäräksi juovaksi sulautuen häipyivät taivaanrantaan viimeisenä merkkinä maasta, jota hän pelkäsi ja vihasi. Hän kääntyi ja poistui sen tietoisuuden herpaisemana, että hän oli hyvin köyhä ja kurja, olento, joka ei ollut milloinkaan mitään ymmärtänyt.