Cherry nauroi. "Päinvastoin. Tarkoitukseen kelvollisia palkkoja on hyvin vaikea saada, syystä että yrityksen menestykselle ovat muutamat luonnon tarjoamat edut välttämättömät — kuten esimerkiksi raitis, juokseva vesi, ja yhtiö on jo sitäpaitsi vallannut ne kaikki."
"Minä ymmärrän." Emerson vaipui masentuneen näköisenä erääseen nojatuoliin ja tuijotti synkin katsein takkavalkean loimuun. "Jumaliste, olisinpa halunnut yrittää kerran vielä!" mutisi hän sitten hammasten välistä ja puristi lujasti tuolinsa käsinojia. Tyttö loi häneen nopean silmäyksen, mutta toinen ei näyttänyt enää huomaavankaan hänen läsnäoloaan.
"Voisikohan täältä palkata jonkun oppaan"? kysyi Emerson hetkisen kuluttua mietteistään havahtuen. "Jatkamme matkaa päivän tahi parin kuluttua."
"Constantine hankkii kyllä teille jonkun. Ettehän tietenkään aio mennä Katmal-solan kautta?"
"Kuinka niin?"
"Paikka on kovin vaarallinen, josta kuljetaan vain silloin, kun ei muuta keinoa ole. Sitä tietä on matka etelärannikolle kylläkin lyhin, mutta tuota solaa sanotaan kolmenkymmenen surman suuksi, minkätähden kehoittaisin teitä pyrkimään vuoriston poikki kauempana idässä, jossa se on matalampi. Postilaiva poikkeaa molempiin paikkoihin."
Toinen nyökäytti päätään myöntävästi. "Mitäpä turha uhkarohkeus hyödyttäisi; minulla on kyllä aikaa. Toivoisin vain voivani jotenkin korvata suuren ystävällisyytenne. Olimmehan aivan näännyksissä, kun osuimme luoksenne."
"Vain sulaa itsekkyyttä minun puoleltani!" huudahti tyttö. "Jos eläisitte tässä kuolettavassa yksitoikkoisuudessa muutamia kuukausia, niin ei selityksiä kaivattaisi."
Päivän mittaan tunsi Boyd useamman kerran tytön tutkivan katseen seurailevan häntä, ja kun he päivällisen jälkeen istuivat arkihuoneessa Fraserin jaarituksia kuunnellen, huomasi hän jälleen tuon tarkastelevan katseen, joka oli samalla merkillisen miettivä ja kysyvä. Cherry soitti jälleen ja kehoitti häntä laulamaan, mutta hän kieltäytyi istuen sitten koko illan äänettömänä ja syviin mietteisiin vaipuneena. Vieraiden toivotettua hyvää yötä valvoi tyttö vielä kauan kulmat rypyssä eteensä tuijottaen ikäänkuin jotakin pulmallista kysymystä pohtien. "Ihmettelenpä, tekisikö hän sen"! virkkoi hän vihdoin. "Ja kykenisikö hän siihen!" Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lisäten päättävästi: " Jotakin täytyy tehdä, sillä tämä ei voi enää jatkua, ja — kukapa tietää — ehkäpä nyt on minun vuoroni; ehkäpä sallimus on lähettänyt hänet luokseni."
Elämässä on hetkiä, jolloin aivan mitättömät seikat aiheuttavat kohtalokkaita päätöksiä, jolloin äänensävy tahi vain kulmakarvain kohotus ratkaisee mitä tärkeimpiä kysymyksiä, hetkiä, jolloin joku havainto tahi mielijohde rikkoo lujankin liiton ja solmii uuden, ja tuo nuori nainen tunsi aivan vaistomaisesti, että nyt oli sellainen hetki tullut hänellekin. Oli jo myöhäinen, kun hän mietteistään vihdoinkin havahtuen meni levolle.