Nyt oli matka La Joyaan pidempi kuin ennen, ja kun seurueen jokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta varovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo aivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Kaikkialla oli hiljaista ja kuollutta, ja vain puiden latvoissa saattoi huomata jotakin elämää ja liikettä, mutta linnutkin näyttivät pelästyneiltä ja masentuneilta. Estevanista tuntui niin omituiselta. Oli kuin koko luonto olisi surrut. Hän ei nähnyt muita lintuja kuin korppeja ja tummia, kirkuvia kottaraisia keltaisine nokkineen. Edempänä leijaili laakson yläpuolella paksu savupilvi; siellä polttivat espanjalaiset niiden koteja, jotka eivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.
La Joyassa olivat asukkaat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea omistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksesta ja muutamista ulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa ruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin panoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli hankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei hän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.
Estevanin näin askarrellessa ulkona oli Pancho Cuetolla sisällä vastenmielisiä vieraita. Illan suussa oli kymmenkunta vapaaehtoista saapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä eivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi hän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa osoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.
Eversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut vangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta tullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista, jotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta taloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa; sanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen hyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli pyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt jälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.
Cueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat sokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon hienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.
Illallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan kahvin ja liköörin ääressä, josta viimemainittu tuli yhä paremmalle tuulelle. Kävi ilmi, että hän, Cobo, oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön, joka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti hän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään maitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut omiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet täydellisesti.
"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza on aivan tulvillaan pakolaisia", kertoi hän. "Ne sanovat olevansa puolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli loppuu."
"Mutta eikö käy hirveän kalliiksi ruokkia semmoista laumaa?"
"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä tämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat keskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet ovat pian poimitut." Puhuja otti syvän kulauksen Cueton hienoa likööriä ja maiskautti huuliaan. "Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua miellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei vaimoja eikä lapsiakaan. Miehet ovat pettureita, naiset synnyttävät niitä, ja lapset kasvavat ja varttuvat."
Cueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Tietysti", sanoi hän. "Tämä kapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi kukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon nuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unhottanut häntä?"