"Eikö totta?" huudahti poika. "Kyllä minä tapella osaan."
"Pidä vain varasi, ettei jokin espanjalainen pistä sinua taskuunsa ja syö sinut suuhunsa", varoitti O'Reilly, jolloin poika nauroi ja pudisti päätään. Hän alkoi tottua amerikkalaisten leikinlaskuun ja rupesi pitämään siitä.
"Jacket olisi kovin katkera suupala", huomautti Judson.
Poika hymyili ja veteli pitkää sikaariaan. "Sanonpa — sanonpa, että espanjalainen sylkäisisi minut suustaan tavallista sukkelammin."
Tämä camagueyanilainen poika, oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä täyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen — melkeinpä lapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli kaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki. Hän oli kaunis ja miellyttävä poika; suuret silmät olivat tummat ja sametinpehmeät, ja hänen tyttömäiset kasvonsa olivat viisaat ja eloisat. Nuoruudestaan huolimatta hän oli saavuttanut urhoollisuudellaan ja rohkeudellaan suhteellisesti aivan yhtä suuren maineen kuin Leslie Branch.
Vallankumouksellisten riveissä oli paljon tällaisia nuoria huimapäitä ja monella heistä oli oma, erikoinen arvonsa. Kaikissa sodissa on jokaisella armeijalla poikansa — ihmeelliset, rakastetut lapsensa, joita vanhemmat toverit hellivät, kiusoittelevat ja jumaloivat. Ollen hurjia ja nuorekkaan huimapäitä ja himoiten mainetta ja kunniaa he muodostavat sotivien joukkojen ylimystön. Riemuiten he antautuvat mielettömimpiin seikkailuihin, ja heidän esimerkkinsä saa vanhemmatkin toverit innostumaan. Kaikkien aikojen historia on täynnä semmoisia urotöitä.
Jacket oli yksi sellainen ja ehkä Lopezin joukon innostunein ja uskollisin isänmaanystävä. Isänmaan vapaus ei ollut hänelle vain jokin hämärä käsite tahi periaate, vaan jokin todellinen, korkea ja saavutettava päämäärä, jonka puolesta ei mikään uhri ollut liian suuri. Kaikki Kuban kärsimät vääryydet kirvelivät hänen sydäntään. Itse hänen ei ollut tarvinnut milloinkaan kärsiä, mutta se ei merkinnyt mitään — isänmaan hätä oli hänenkin hätänsä, ja hänen rakkautensa synnyinmaataan kohtaan oli hehkuva, puhdas ja turmeltumaton. Jos toiset lannistuivat, seisoi hän vielä pystyssä päin.
Oppiakseen paremmin englannin kieltä — mistä taidosta hän oli sanomattoman ylpeä — hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn aseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli kehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui eräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten, että vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun kuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja joskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain housuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän täydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa nurmikolla pitkää sikaariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä puhettaan:
"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä espanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon luona? Enkö?" Suuret, ruskeat silmät kääntyivät O'Reillyyn päin. "Jumaliste! Tapoin silloin hyvän joukon toistakymmentä miestä!"
"Ohoh!" huudahtivat molemmat amerikkalaiset, ja O'Reilly lisäsi nuhtelevasti: "Ettes häpeä valehdella noin törkeästi, Jacket."