"Vain yksi pieni kala", vinkui Jacket. "Miguelin tähden, joka taistelee urhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle isälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien valituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli veljeni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sentähden, että hänellä olisi syötävää?"
"Valehtelet!"
"Totta joka sana."
"Häntä et ole milloinkaan nähnytkään."
"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako? Kysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle kalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni olevani nälissäni?"
"Mikä harminkappale!" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen vakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. "Siinä! Säästin sen sinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin viimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja lyön suolaa sisääsi."
"Olette aina minun kunnon kapteenini!" huudahti Jacket riemuiten ja sieppasi saaliinsa. "Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?" Kääntyen O'Reillyyn, joka oli taampana seurannut tätä teeskenneltyä riitelyä, hän lisäsi: "Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta olen teille puhunut."
Morin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. "Näyttää siltä, että tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä, olikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!" Hän kumartui lähemmäksi ja kuiskasi: "On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa koko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään varma, tunteeko hän Miguelito poikaseni."
"Teillä on siis poika kapinallisten puolella?"
"Niin." Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. "Hän on isänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää lapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään. Välistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti."