"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista", sanoi Johnnie rauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti rohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa voineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo pelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo voinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he olivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa, jonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten aaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen pieni.
Pelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs vastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan puolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat vimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkoja myöten vedessä. Heidät huomattiin vihdoin ja laiva kääntyi tuuleen.
Rajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin, että hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia kasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä ja sitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen kiinni.
Rosa itki ilosta ja Norine tuki Estevania suurten kyynelten tipahdellessa tämän kasvoille.
Kuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui englannin kieltä, auttoi veneessäolijat auliisti kannelle nauraen ja huudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo tukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi, ja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä antaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille vesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat vuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.
Johnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili onnellisena.
"Jumala johdatti meitä", kuiskasi hän. "Täytyy vain rukoilla kyllin kauan ja väsymättä, niin hän kuulee."
* * * * *
Kuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän helteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat häikäisevän valkoiset, ikäänkuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi ja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivamaan. Taivaanrannassa näkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta saippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään, ja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä luona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot kantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin tällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat rannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää, mutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin päiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja hyönteisten surinan tuudittamana.
O'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli puhtaat, valkeat vaatteet ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää. Jacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja kiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus oli kadonnut ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat olleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat kalat.