"Olisinpa tahtonut olla silloin paikalla, sillä joukon kiihtymys kuuluu olleen tavaton. Kun peli oli loppunut, löi Cherry Malotte tarkkailukojeen kannen kiinni ja selitti pelin mitättömäksi, koska hän oli tehnyt virheen. Häntä vastaan ei tietenkään voitu väitellä ja hän pysyi väitteessään. Joku mukana olleista sanoi minulle kuitenkin, että hän valehteli."
"Kaikkien paheittensa lisäksi Glenister on siis myöskin kiihkeä pelaaja?" sanoi Helene kiivaasti. "Olen iloinen, että saan olla kiitollisuudenvelassa sellaiselle henkilölle. Tämä maa tuottaa tosiaankin merkillisiä yksilöitä."
"Erehdytte. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänen kajonneenkaan kortteihin aiemmin."
"Ah, minä vallan väsyn näihin vastakohtiin", huudahti Helene suuttuneena. "Kahviloita, pelisaleja, häväistysjuttuja, seikkailijattaria! Uh! Minä halveksin sellaista! Minä halveksin koko roskaa!! Miksi tulinkaan tänne?"
"Uuden maan synty tuo kaikkea sellaista mukanaan. Sellaista Oli elämämme tähän vuoteen saakka. Teidän kaltaisianne naisia me täällä tarvitsemme, neiti Helene. Te voitte auttaa meitä äärettömästi."
Helene ei pitänyt Struven tavasta katsella häntä, ja hän muisti äkkiä, että hänen enonsa nukkui yläkerrassa hänen huoneensa päällä.
"Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta nyt on jo myöhä, ja minä olen hyvin väsynyt."
Kello oli yksi, ja sitten kun hän oli päästänyt Struven ulos, hän sammutti valot ja laahusti väsyneenä omaan huoneeseensa. Hän riisui pukunsa ja heitti paljaille olkapäilleen aamunutun, jossa oli monet laskokset ja joka oli ihmeteltävän ilmava. Päästellessään auki raskaita palmikoltaan hän muisteli Cherry Malotten tarinaa. Vai niin,. Glenister oli pelastanut hänetkin oman henkensä kaupalla. Mikä jalo ritari hän olikaan! Hänellä pitäisi olla vaakunakilpi, johon olisi kuvattu lohikäärme, asestettu ritari ja pyörtynyt nainen. "Minä riennän naisten — etenkin kauniitten — avuksi", se lause pitäisi olla tuon kilven ponsilauseena. "Koko Alaskan kaunein nainen", oli Struve sanonut. Hän katseli itseään kuvastimesta ja irvisti sille tyytymättömän ja surkean näköiselle kuvalle, joka siinä häntä vastaan tuijotti, Hän oli näkevinään Glenisterin hyppäävän jäälautalta toiselle, ahneen joen kohisten ja vaahdoten jäädessä hänen taakseen ja rannalle kerääntyneen joukon hurraahuutojen elähdyttäessä tyttöä, joka kokoon kyyristyneenä istui jäitten seassa. Hän oli näkevinään Glenisterin sieppaavan tytön syliinsä ja raivaavan tiensä takaisin rannalle painuvien jäätelien yli ja varma kuolema kintereillään. Kuinka lujasti hän syleilikään! Helene punehtui tätä ajatellessaan ja muisti samassa säikähtyneenä, että hänen siinä haaveillessaan tämä sama mies oli ehkä käsikähmässä sen miehen kanssa, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin.
Hetkeä myöhemmin kuului joku nousevan portaita ja sitten kolkuttavan kovasti ovelle. Olipa tämä rauhaton yö. Miksei nyt jo heretty tulemasta tänne? Helene oli väsynyt, mutta ajatellessaan sitä murhenäytelmää, joka esitettiin vuoristossa, ja sitä sairasta vanhusta, joka nukkui viereisessä huoneessa, hän sytytti kynttilän ja hiipi hiljaa alas, jottei hänen enonsa heräisi. Joku Mac Namaran lähetti, hän arveli irroittaessaan ovesta salpoja.
Kun ovi aukeni, astui hän säikähtyneenä askeleen taaksepäin. Kynnyksellä seisoi Roy Glenister, karskin ja päättäväisen näköisenä pehmeä huopahattu painettuna syvälle otsaan, jalassa nahanväriset puolisaappaat ja kädessä winchester-kivääri. Lyhyen päällystakin alta näkyi patruunavyö ja revolverin nikkelöity perä. Hän astui sisään kursailematta ja sulki oven perässään.