"Neiti Chester olkoon rauhassa. Tuomarille meillä on asiaa. Emme me häntä hirtä, jos hän vain pukeutuu siihen asuun, jonka olemme häntä varten tuoneet muassamme. Ei hänen tarvitse pelätä. Terva tekee hyvää iholle."
"Oi, laupias taivas!" voihkaisi tuomari Stillman.
Äkkiä tuli joku juosten lankkukäytävää pitkin ja lähestyi miesjoukkoa.
"Mac Namara on päässyt livistämään, Voorhees ja kaikki muut niinikään", hän läähätti, — syntyi hetken hiljaisuus, sitten joukon johtaja sanoi miehilleen:
"Hajaantukaa ja hyökätkää taloon!" Ja ylös ikkunaan hän huusi: "Tämä on sinun työtäsi, sinä kirottu tuuliviiri."
Miehet hajaantuivat oikealle ja vasemmalle, kiipesivät aitauksen yli ja juoksivat sikinsokin pitkin seinän kuvetta. Glenister tarttui winchester-kivääriinsä, ja hikeä pusertui hänen otsastaan. Hän oli vielä kahden vaiheella, voisiko hän todella ryhtyä tähän tekoon, voisiko hän ampua noita miehiä.
Tällöin Helene astui hänen eteensä, kumartui puoliksi ulos ikkunasta ja huusi selvällä ja lujalla äänellä:
"Odottakaa! Odottakaa silmänräpäys! Minulla on teille jotakin sanottavaa. Herra Glenister ei ole teitä pettänyt. Hän ei ole varoittanut toisia. He luulivat, että te aiotte vallata kaivokset ja ratsastivat sinne ennen puoliyötä. Minä puhun totta, vakuutan sen kunniasanallani. Monta tuntia sitten he jo lähtivät."
Alhaalta kuului hämmentynyttä mutinaa, kunnes joku alkoi jälleen puhua.
Roy ja Helene tunsivat Dextryn äänen.
"Pojat, olemme väärillä jäljillä. Tuota väkeä emme tavoittele — Mac Namaran me tahdomme vangiksemme. Tuo vanha kaljupää ei uskalla tehdä muuta kuin mitä toiset käskevät hänen tehdä, enkä minä halua olla mukana tässä sydänyöjutussa, jossa kaksikymmentä on yhtä vastaan. Minä lähden kotiin."