Taas kuiskuteltiin ja sitten ensimmäinen puhuja kysyi tuomari Stillmania. Vanhus horjui ikkunan ääreen, täydelleen pelon lamauttamana. Nuori tyttö oli iloinen, ettei häntä voitu alhaalta nähdä.
"Me emme tee teille mitään tällä kerralla, mutta te olette mennyt riittävän pitkälle tekin. Saatte vielä tilaisuuden hyvittää kaikki mitä olette rikkonut, mutta ellette sitä tee, hirtämme teidät lyhtypatsaaseen. Ottakaa tämä varoitukseksi."
"Mi-nä te-en ve-el-volli-isu-uute-eni", sopersi tuomari. Miehet katosivat pimeään, Glenister sulki ikkunan, laski alasi ruilauutimen ja sytytti lampun. Hän tiesi hyvin, että oli riippunut hiuskarvan varassa, ettei onnettomuutta ollut sattunut. Jos hän olisi ampunut näitä miehiä, olisi siitä kiihtynyt taistelu, joka olisi pyyhkäissyt mennessään kaikki tuomioistuimen jäsenet ja hänet itsensäkin. Hän olisi kaatunut väärän lipun alla. Hänen maineensa oli ehkä jo nyt mennyttä — hän ei ollut siitä varma. Lievimmässä tapauksessa hän ei voisi enää luottaa heidän apuunsa, siihen ainoaan apuun, jota napaseutu miehelle saattoi tarjota. Tästä lähin hän olisi luopio, paarias, jota kumpikin riitapuoli vihasi yhtä voimakkaasti. Häntä ei haluttanut katsoa tuomariin ja hän käänsi selkänsä, kun tämä ojensi kätensä häntä kiittääkseen. Hänen työnsä oli tehty ja hän kaipasi pois. Helene saattoi häntä alas, ja kun nuori mies avasi oven, laski, hän kätensä tämän käsivarrelle.
"Sanat ilmaisevat tuiki vähän", hän sanoi, "enkä minä voi koskaan korvata teille kaikkea sitä mitä olette meille tänään tehnyt."
"Meille!" huudahti Glenister murtuneella äänellä. "Luuletteko, että minä uhrasin kunniani, petin toverini, tuhosin viimeisen toivoni ja panin itseni pannaan 'meidän' takia? Tänään vaivasin teitä viimeisen kerran. Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Mitä tahansa muuta olettekin tehnyt, olette ainakin opettanut minulle läksyn, ja minä kiitän teitä siitä. Olen lopultakin löytänyt itseni. En ole enää eskimo — minä olen mies!"
"Olette aina ollut", vastasi Helene. "En ymmärrä paljoakaan tätä juttua, ja minusta tuntuu, ettei kukaan halua antaa minulle minkäänlaisia selityksiä. Olen hyvin typerä, mutta ettekö te haluaisi tulla huomenna sanomaan minulle, mitä tämä kaikki oikeastaan on?"
"En", sanoi Glenister tylysti. "Te ette ole minun heimoani. Mac Namara ja ne jotka ovat häneen liittyneet eivät ole ystäviäni enkä minä heidän."
Hän oli jo puolitiessä portaita alas, kun Helene virkkoi ystävällisesti:
"Hyvää yötä ja Jumala siunatkoon teitä — ystäväni!" Nuori tyttö palasi tuomarin luo, joka oli surkuteltavassa tilassa, ja Helene sai kauan häntä tyynnytellä kuin pikku lasta. Hän kyseli niistä asioista, jotka olivat hänen sydäntään lähinnä ja joita tämän yön tapahtumat olivat hieman paljastaneet, mutta hänen enonsa tuohtui heti kun hän mainitsikin kaivoksista. Hän istui enonsa vuoteen laidalla, kunnes tämä nukkui. Hän pohti, mistä saisi selvyyttä niihin viittailuihin, joita hän oli kuullut, kunnes hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat yhtä väsyksissä. Kuluneen päivän ja yön tapahtumat olivat riuduttaneet hänen voimiaan, niin että hän hädin tuskin jaksoi laahautua vuoteeseen. Siinä hän heittelehti kauan aikaa, sillä hän oli liian uupunut saadakseen heti unta. Hän havahtui lopulta hermostuneeseen nytkähdykseen ennenkuin unohti koko maailman. Hän muisti tällöin jotakin — hänestä tuntui, että joku sanoi hänelle sen ääneen: "Koko Alaskan kaunein nainen… mutta Glenister pakeni matkoihinsa."