TOTUUS ALKAA PALJASTUA.
Helene heräsi seuraavana aamuna vasta lähemmä kello kahtatoista ja sai tällöin tietää, että Mac Namara oli saapunut ratsastaen kaupunkiin ja syönyt aamiaista tuomarin kanssa. Hän oli heti kysynyt Heleneä, mutta kuultuaan edellisen yön seikkailut hän ei sallinut tyttöä unesta herätettävän. Aamiaisen jälkeen olivat hän ja tuomari lähteneet yhdessä ulos.
Vaikka Helenen järki hyväksyikin sen päätöksen, jonka hän edellisenä iltana oli jo puolittain tehnyt, tunsi hän nyt merkillistä vastenmielisyyttä tavata Mac Namaraa. Hän ei tosin tiennyt mitään pahaa tästä miehestä, paitsi sen, mikä sisältyi niihin syytöksiin, joita eräät äärimmilleen katkeroituneet miehet olivat hänestä lausuneet, ja hän tiesi lisäksi, että jokainen voimakas ja hyökkäävä luonne saa helposti vihamiehiä. Siitä huolimatta hän tunsi sisässään taistelun, jommoista hän ei ollut aavistanut. Tämä mies, joka niin itsetietoisesti uskoi että hänestä tulisi hänen vaimonsa, ei vallinnut hänen sisäistä vakaumustaan.
Hän oli viime aikoina ratsastellut usein ja tehnyt pitkiä yksinäisiä matkoja välkkyvää merenrantaa pitkin tai vuorijonojen välissä luikerteleviin laaksoihin, joissa äkkijyrkänteiltä putoavan veden kohina hyväili hänen korviaan tai lapion välähdys kiihoitti hänen katsettaan. Tänä aamuna hänen hevosensa ontui, minkä vuoksi hän päätti lähteä kävelylle. Alkuaikoina hän oli katsellut hieman arastellen siellä tapaamiaan karkeatekoisia miehiä, kunnes hän tutustui heidän teeskentelemättömään kohteliaisuuteensa ja kunnioittavaan esiintymistapaansa. Monet noista siivoamattoman näköisistä miehistä olivat oppinutta väkeä. Häntä huvitti sen vuoksi antaa noiden miesten puhella hänelle suorasukaisen vapaasti, kuten tässä laajoihin mittoihin valetussa uudessa maassa oli totuttu tekemään. Erämaa kasvattaa ritarillisuutta, joka on sille ominaista.
Minkäänlaista vaaraa ei siis ollut siltä taholta pelättävissä, mutta häntä oli varoitettu hulluista koirista, joita harhaili ympäri kaupunkia, ja selitetty, että kesäkuuma kiihoittaa ankarasti näitä takkukarvaisia, yrmeitä otuksia. Tämä maa on kyllä ennen kaikkea koirien maata ja talvisin koira saakin raataa, reutoa ja nähdä nälkää, mutta suvet se saa olla joutilaana, tapella, vetelehtiä ja tulla vesikauhuiseksi.
Helene käveli kauas ja poikkesi paluumatkalla eräälle tuntemattomalle tielle, joka johti kaupungin ulkolaidalle. Hän ei tahtonut kohdata niitä naisia, jotka hän tunsi, koska edellisen illan tanssiaiskohtaus oli hänellä liiankin tuoreessa muistossa. Rivakasti astellessaan hän oli kuulevinaan takaansa heikkoa ääntä. Käännyttyään hän huomasi, että lähin ympäristö oli autiota, kuivaa, karua maata, ja ainoa elävä olento oli muuan naishenkilö, joka seisoi jonkun matkan päässä hänestä. Hän kulki edelleen pari askelta, mutta kuuli jälleen äskeisen huudon ja nyt selvemmin ja sitä seurasi pyssynlaukaus. Hän kääntyi toistamiseen ja näki nyt joukon miehiä juoksujalkaa tulevan hänen perässään ja kuuli vieläkin lähempää ärhentelevien koirien haukuntaa ja murinaa. Hetkessä tytön uteliaisuus muuttui kauhuksi, sillä hänen vielä katsellessaan tätä näkyä syöksyi muuan koirista äkkiä esiin muusta joukosta ja juoksi samalle lankkukäytävälle, jolla hänkin seisoi. Se oli aika komea eskimokoira — kookas, harmaa, sudennäköinen, ja läheisen sukulaisensa lailla väkevä, nopsa ja ovela. Sen pää oli riipuksissa ja heilahteli sivuille juoksun tahdissa. Sen ruumis oli yltyleensä kuolassa ja vaahdossa. Koira tuli nyt uhkaavan näköisenä Heleneä vastaan. Lähellä ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa. Taampana oli tosin se talo, jonne hänen äsken näkemänsä nainen juuri oli menossa. Miehet olivat liian kaukana voidakseen häntä auttaa.
Helene ei parahtanut eikä arkaillut, vaan kapaisi kauhun valtaamana mainittua rakennusta kohden. Hän oli vallan varma, että koira syöksisi hänen kimppuunsa ennenkuin hän ehtisi päästä rakennuksen suojaan. Niin — hän kuulikin jo ihan takanaan sen nopeat sipsuttelevat askelet, hänen polvensa notkahtelivat, ja suojaava ovi oli vielä monen metrin päässä. Muuan hevonen, joka oli sidottu lankkukäytävän viereen, pärskähti ja nousi takajaloilleen, kun tämä juokseva pari lähestyi. Vesikauhuinen koira poikkesi tällöin tieltä ja hyökkäsi raivoissaan hevosen koipiin. Tätä äkkihyökkäystä pelästyneenä hevonen riuhtaisi hihnansa poikki ja laukkasi tiehensä. Tämä välikohtaus oli sentään auttanut Heleneä sen verran, että hän oli ehtinyt sillä välin tuvanovelle. Hän väänsi ripaa. Ovi oli kiinni. Kun hän epätoivoissaan kääntyi sivulle, näki hän äskeisen naisen seisovan ihan hänen takanaan ja tarkkaavan tyynesti, pieni revolveri kädessä, hullun koiran raivokkaita liikkeitä.
"Ampukaa!" parahti Helene. "Miksette ammu?" Samassa kuului pamaus, ja koira kierähti ympäri äkeästi ulvahtaen. Nainen ampui monta kertaa, ennenkuin koira makasi hiljaa, ja virkkoi sitten tyynesti:
"Revolverini on liian pieni, ei se kelpaa juuri mihinkään."
Helene lysähti tuvankynnykselle.