"Kiitoksia paljon ystävällisyydestänne. Nyt olenkin jo täydellisesti tointunut ja minun täytyy nyt lähteä."
Hänen muuttunut ilmeensä ei jäänyt huomaamatta. Cherry Malotten kaltainen kouliintunut ja kokenut nainen kyllä osasi nähdä, milloin toinen nainen osoittaa halveksimistaan. Lukemattomia kertoja hän oli huomannut tämän saman hiuksenhienon muutoksen, tämän halveksivan ylemmyyden, ja hän oli äkeissään itselleen siitä, että piittasi mokomasta. Mutta syystä tai toisesta tämän naisen esiintyminen ärsytti häntä tavallista syvemmin. Hän ei sitä sentään osoittanut paitsi ehkä siten, että hänen hymynsä oli rahtusen jäykempi kun hän sanoi:
"Toivon teidän jäävän tänne kunnes olette perinpohjin levännyt! neiti…" Hän vaikeni ja ojensi kätensä.
"Chester. Nimeni on Helene Chester. Olen tuomari Stillmanins sisarentytär", virkkoi toinen nopeasti ja hieman hämillään.
Cherry Malotte veti takaisin ojennetun kätensä ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja uhkaaviksi.
"Ah, vai niin — te olette neiti Chester — ja minä pelastin henkenne."
Hän naurahti epämiellyttävästi.
Helene sai ponnistella pysyäkseen tyynenä.
"Olen pahoillani, ettette pidä siitä", sanoi hän kylmästi. "Minä panen suuren arvon sille palvelukselle, jonka olette tehnyt minulle." — Hän astui askelen ovelle päin.
"Odottakaa hetki. Haluan puhua kanssanne." Kun Helene ei ollut huomaavinaan hänen pyyntöään, huudahti hän katkerasti:
"Ah, älkää pelätkö. Tiedän kyllä, että teette anteeksiantamattoman rikoksen, jos juttelette kanssani, mutta kukaan ei näe teitä täällä ja teidän lakienne mukaan on rikos vain se, joka tulee ilmi. Voitte siis olla rauhallinen. Sepä juuri on minusta tehnyt halveksitun olennon — minut on aina paljastettu. Haluan kuitenkin sanoa teille, että vaikka olenkin huono ihminen, olen toki parempi kuin te, sillä minä olen uskollinen niille, jotka minusta pitävät, enkä minä petä ystäviäni."