"Seis! tämä onkin nainen!" huudahti mies, joka oli tarttunut häntä ranteesta ja hellitti otteensa. Toinen laski nyt aseensa ja katseli häntä lähempää.
"Sehän on neiti Chester", hän virkkoi. "Mitä teette täällä? Olipa lähellä, ettei teidän käynyt hullusti."
"Yritin Wilsoneille, mutta olen kaikesta päättäen eksynyt. Luulen, että poskeni on haavoittunut", sanoi tyttö ja koetti olla rohkea.
"Sepä ikävää", valitteli toinen. "Me luulimme teitä…"
"On parasta, että jatkatte nyt matkaanne. Me odotamme erästä henkilöä."
Helene riensi takaisin toista tietä kuin oli tullut, koska hän ymmärsi, että hänellä oli vielä aikaa ja etteivät hänen enonsa lähetit olleet vielä tavoittaneet Glenisteriä. Hän oli kuullut tuomarin ja Mac Namaran suunnittelevan sellaista kaappausta, että poliisien annettaisiin nuuskia koko kaupunki ja ottaa vangiksi ei vain hänen ystävänsä vaan kaikki, joiden epäiltiin olevan vigilantteja. Uhrit pantaisiin tutkimatta vankilaan ja tuomioistuinkoneisto estettäisiin jollakin keinoin toimimasta, niin että pidätetyt voitaisiin tarpeen mukaan pitää vankilassa hamaan syksyyn saakka. Miehet olivat sanoneet, että heidän lähettinsä olivat jo toimessa, joten Helenen oli mahdollisuuden mukaan kiirehdittävä. Hän juoksi laitakaupungin pimeillä kaduilla ja saapui vihdoin Cherry Malotten asunnolle, mutta sekin oli pimeä eikä kukaan vastannut hänen kolkutuksiinsa. Hän oli nyt vallan tolkuton eikä tiennyt mistä nyt lähtisi hakemaan niistä lukemattomista paikoista, joissa hänen etsimänsä mies mahdollisesti oleskelisi. Oli vain yksi mahdollisuus jäljellä, se näet, että Glenister olisi kahvila Pohjolassa. Mutta vaikka niinkin olisi, ei hän voisi tavata häntä, sillä hän ei uskaltaisi itse sinne mennä. Hän ajatteli lähettää Fredin, japanilaisen asiapoikansa, mutta nyt ei ollut enää aikaa. Jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen mahdollisuuksiaan onnistua.
Roy oli kerran sanonut hänelle, ettei hän koskaan heittäisi aloittamaansa yritystä. No hyvä, hän tahtoisi nyt osoittaa, että nainenkin osaa olla päättäväinen. Nyt ei ollut aikaa ujostella eikä arkailla ja hän kietoi harson tiukempaan kasvoilleen ja otti hyvän nimensä ja maineensa kämmenelleen. Hän palasi valaistuille kaduille, jotka loivat häikäisevää hohdetta tummalle taivaalle. Hän koetti päästä jostakin takaportista teatteriin, sillä pääovesta hän ei uskaltanut yrittää. Läähättäen ja peloissaan hän koetti avata erästä ovea, mutta se oli salvassa. Sisältä kuului messinkipuhaltimen ääntä ja laulua. Hän kolkutti itsepäisesti ovelle, kunnes se riuhtaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi paitahihasillaan hääräävä, pienikokoinen nuorukainen, joka huusi:
"Mitä te täällä seisotte ja kolkuttelette kesken näytäntöä. Kiertäkää toiselle puolelle ja tulkaa pääovesta."
Helene näki vilahduksen kokoonhaalituista näyttämökoristeista, ja ennenkuin nuori mies ehti lyödä ovea kiinni hänen nenänsä edessä, pani hän hopeadollarin hänen käteensä ja työntyi itse samalla oviaukosta sisään. Toinen soljutti rahan taskuunsa, ja ovi paukahti Helenen takana lukkoon.
"No sanokaa nyt mitä te asioitte täällä. Näytäntö on pian lopussa." Nuorukainen oli ilmeisesti koko koneiston johtava sielu, sillä kun kuoro samassa hetkessä alkoi täyttä kurkkua laulaa, virkkoi hän hätäisesti: