Mutta tyttö vastasi tiukasti kieltäen ja meni tyynesti omaan huoneeseensa. Suljettuaan ovensa hän istui kauan paikallaan tuijottaen eteensä silmin, jotka eivät mitään nähneet, ja kädet polvilla lujaan nyrkkiin puristettuina. Lopulta hän kuiskasi itsekseen:
"Pelkään sen sittenkin olevan totta. Pelkään sen sittenkin olevan totta!"
Hän ei mennyt päivällispöytään, ja kun Mac Namara saapui illansuussa taloon, teeskenteli hän päänsärkyä välttääkseen tapaamasta häntä. Hän koetti yhä karkoittaa ajatusta, että Mac Namara ja hänen enonsa, hänen oma enonsa, joka oli ollut hänen isänään, olivatkin vain yksinkertaisia juontenpunojia. Ja kuitenkin hän oli vallan kuohuksissa tuomarin kylmäverisen pyynnön johdosta, että hän suostuisi pettäjättäreksi. Jos hän saattoi pyytää jotakin sellaista, miksei hän sitten voisi ryhtyä johonkin toiseen tunnottomaan itsekkääseen hankkeeseen? Koko pitkän illan hän istui yksin huoneessaan, mutta kun hän lopulta tunsi voivansa pahoin, hiipi hän ulos tavoittamaan jostakin Frediä ja toimituttamaan itselleen hieman syötävää.
Hän kuuli arkihuoneessa keskusteltavan ja ehdittyään alimmalle porrasaskelmalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Ensimmäinen lause, jonka hän kuuli tiukasti kiinnipantujen verhojen takaa, sai hänet arvelematta kuuntelemaan enemmänkin. Hän seisoi paikallaan monta minuuttia ja kuunteli hengittämättä niitä salajuonia, joita sisähuoneessa punottiin, kääntyi sitten ja hiipi varpaillaan omaan huoneeseensa. Mielettömän kiireesti hän täällä riisui arkipukunsa ja pani toisen puvun yllensä.
Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja huomasi, että yö oli sysipimeä eikä taivaalla ainoatakaan tähteä. Hän kietoi silti paksun harson hattunsa ympärille ja kasvoillensa, ennenkuin sammutti lampun ja astui halliin. Kuullessaan Mac Namaran sanovan "hyvää yötä" katuovella hän peräytyi jälleen huoneeseen. Hänen enonsa nousi hiljaa portaita ylös ja pysähtyi hänen ovelleen. Hän lausui hiljaa hänen nimensä, mutta kun ei vastausta kuulunut, jatkoi hän matkaansa omaan suojaansa. Helene hiipi jälleen varovasti portaille, pujahti kadulle, sulki oven ja pani avaimen taskuunsa. Paksussa pimeässä hapuillen hän riensi eteenpäin. Hänen aivoissaan kiersi vain yksi ainoa kauhea ajatus:
"Minä tulen liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!"
XXVI.
TOTEUTUMATON SUUNNITELMA.
Vaikka Helenen silmät olivatkin vähitellen tottuneet pimeään, ei hän silti nähnyt kyllin hyvin välttääkseen yhteentörmäyksiä. Ilma, jota matalalla riippuvat pilvet pusersivat, oli täynnä sähköä ja tuntui huokailevan ja värähtelevän rajuilman uhkaa. Se oli myrskyä edeltävää tyyntä, ja yö piteli sormia huulillaan.
Lähestyessään Glenisterin majaa huomasi Helene pettymyksekseen, ettei talossa ollutkaan valoa. Hän kompastui ovea vasten, mutta ehti tuskin päästää tukehtunutta huudahdusta, kun pimeästä työntyi esille kaksi olentoa, jotka tarttuivat häneen lujin kourin. Jotakin kovaa ja kylmää painettiin hänen poskeansa vasten.