"Saan toisen kymmenen minuutin perästä." Kun he olivat lähtövalmiit, sanoi Glenister: "Vielä muuan pyyntö, Cherry. Minun täytyy piilottautua joksikin ajaksi, ja minun on välttämätöntä saada toimitetuksi neiti Chesterille tervehdys, että hän vartioisi huolellisesti vanhaa sukulaistaan, sillä nyt on suuri taistelu alkanut, ja pojat hirttävät hänet ihan varmasti, jos vain saavat hänet käsiinsä. Olen velkapää hänelle tämän viimeisen varoituksen. Tahdotko toimittaa sen perille?"
"Teen sen sinun takiasi — en hänen — ei, ei, en tarkoita sitä. Teen, mikä ylimalkaan on oikein. Jätä kirjeesi tänne, ja minä järjestän niin, että hän saa sen huomenna varhain. Ja — Roy — pidä itsestäsi huoli!" Hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin tähdet ja niiden syvyyteen ei kätkeytynyt nyt itsekkyyttä eikä lemmenkateutta, niistä kuvastui sellaisen ihmisen sisäistä tyytyväisyyttä, joka on tuonut alttarille suuren uhrin.
He lähtivät yhdessä talliin, mutta vaikka välimatka oli lyhyt, olisi Cherry kaatunut, ellei Glenister olisi tukenut häntä. Läpimärkinä ja tuulen pieksäminä he työntyivät tallinovesta sisään. Glenister raapaisi valkeata, ja pikku poni hirnahti iloisesti, kun se tunsi emäntänsä. Tämä hyväili sen pehmeää turpaa Glenisterin asettaessa satulaa paikoilleen. Kun tyttö sitten istui satulassa, kumartui hän nuoreen mieheen päin ja sanoi:
"Suutele minua kerta, Roy, — viimeinen kerta!"
Glenister otti hänen märät kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille kuin pientä lasta. Samassa hetkessä painautuivat tallinikkunaan eräät kasvot, mutta tallissaolijat eivät niitä huomanneet.
"Sinä olet reipas tyttö ja Jumala sinua siunatkoon", virkkoi Glenister ja sammutti lampun. Sitten hän raotti ovea, ja tyttö ratsasti myrskyyn.
XXVIII.
KID SALAMURHAAJANA.
Suljettuaan tallinoven Glenister palasi kiireesti tupaan ja ryhtyi kyhäämään kirjettään, sillä paljon oli vielä tehtävää ja aikaa oli niukalti, vaikka rajusää olikin häntä auttanut. Tänne kuului Beringin pauhu ja hän tiesi, että ensimmäinen suuri syysmyrsky oli alkanut. Hän tiesi niinikään, että tästä lähin sikäläiset asukkaat tulisivat kilpailemaan luonnonvoimien raivon kanssa, sillä kuluneen yön tapahtumat sytyttäisivät heidän intohimonsa, niinkuin tuulenjumala oli pannut meren raivoamaan.
Hän ei ollut pannut takaovea salpaan tupaan tultuaan, vaan riisui heti märän takkinsa, otti sen taskusta paperilehtiön ja lyijykynän ja alkoi kirjoittaa. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa, lamppu savutti ja lepatti ja Glenister tunsi selässään vetoa kuin avoimesta ovesta tullutta viimaa. Hän kirjoitti: