"En voi enää mitään tehdä. Loppu on tullut ja se on tuonut mukanaan sen vihan ja verenvuodatuksen, joita olen koettanut ehkäistä. Olen pelannut peliäni teidän sääntöjenne mukaisesti, mutta minun on vastoin tahtoani täytynyt palata alkuperäisiin toimimuotoihini, enkä voi sanoa, miltä loppu näyttää. Huomispäivä tietää tarkemmin. Pitäkää huoli enostanne, ja jos haluatte minulle jotakin ilmoittaa, niin hakekaa käsiinne Cherry Malotte. Hän on meidän kummankin ystävä.
Yhäti altis palvelijanne
Roy Glenister."
Suljettuaan kirjeen hän istui hetken aikaa hiljaa alallaan, sillä hän tunsi, kuinka hänen niskaansa osunut tuulenviima pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn ja kylmän väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Hänen sydämensä tykytti ensin hieman epätasaisesti, mutta alkoi sitten takoa vimmatusti, kunnes veri ihan kuuluvasti kohisi hänen korvissaan ja hän tunsi heilahtelevansa sen tahdin mukaan. Selkälihakset jäykkenivät kuin uhkaavaa vaaraa tajuten, ja silti joku vastustamaton voima esti häntä kääntymästä. Vallan hänen takaansa kuului tippuvan veden läjähdyksiä — läts — läts — läts. Se ei tullut räystäistä, ei liioin rikkoutuneesta kattoparresta. Hänen selkänsä oli päin keittiön ovea, jonka kautta hän oli tullut, ja vaikka hänellä ei ollut edessään kuvastinta, tiesi hän, että hänen takanaan oli vihollinen, yhtä varmasti kuin jos tämä olisi laskenut kätensä hänen olalleen. Hänen korvansa olivat herkistyneet tajuamaan hienoimmankin äänen; niinpä hän kuulikin nyt märkien jalkineiden heikkoa imevää tassahtelua. Yhä hän istui liikkumattomana tuolillaan. Tuntui kuin sielu pitäisi hänen ruumistaan kurissa eikä sallisi vielä hetkeen hänen liikkua.
Hän pudotti kätensä huolettomasti sivulleen, mutta muisti samassa, missä hänen revolverinsa oli. Koneellisesti ja vapisevin käsin hän kirjoitti kirjekuoreen osoitteen; hänen takaansa kuului yhä veden litinää, mikä johtui läpimäristä vaatteista. Hän istui kauan alallaan, kunnes kuuli revolveriliipaisimen heikon napsahduksen. Silloin hän kääntyi päättävästi taakseen ja näki Bronco Kidin, märkänä kuin merestä nousseena, vaatteet ihoon takeltuneina ja jalat isossa vesilätäkössä. Heikko valaistus paljasti hänen raivon vääristämät kasvonsa ja hurjaa vihaa hehkuvat silmänsä, jotka tuijottivat häneen kohotetun revolverin päältä. Glenisterin huulet olivat kuivat kuin taula ja hänen ajatuksensa karkeloivat kilpaa myrskyn kanssa, sillä hän oivalsi olevansa niin lähellä kuolemaa kuin vain ihminen suinkin voi olla. Kun hän sitten ryhtyi puhumaan, kummasteli hän itsekin äänensä vakavuutta.
"Mitä nyt, Bronco?" Kun Kid ei vastannut, toisti Glenister: "Mitä sinä oikein haluat?"
"Oli sekin kysymys", vastasi Kid käheällä äänellä. "Minä haluan antaa sinulle muistomerkin, ja nyt olet minun vallassani."
"Seis! Olen aseeton. Tämä on kolmas murhayrityksesi, ja minä haluan tietää, mitä on tämän takana."
"Vaikene!" sähähti Bronco ja astui lähemmäs, niin että valo osui suoraan hänen kasvoillensa, joissa nyt alkoi suonenvedonomaisesti nytkähdellä. Hän kohotti jälleen revolverinsa, jonka hän oli puoleksi laskenut. — "Minulla on tarpeeksi syitä, ja ne sinäkin tiedät."
Glenister katseli häntä suoraan silmiin ja ponnisteli äärettömästi karkoittaakseen väristystä, joka karsi hänen ruumistaan.
"Sinä et voi tappaa minua", hän sanoi. "Minä olen liian hyvä mies salamurhattavaksi. Sinä voit ehkä ampua roiston, mutta sinä et ammu rehellistä miestä, jos hän on aseeton. Sinä et ole murhaaja."