"Lähtekäämme heti matkaan", sanoi joku. "Tie on pitkä, ja lieju ulottuu polviin saakka."
"Me emme mene jalan", sanoi Glenister. "Me otamme junan."
"Junan? Mistä junan saamme?"
"Me varastamme sen", vastasi Glenister. Tällöin Dextry ihastuneena irvisti Simmsille, joka puolestaan näytti hampaattomat ikenensä ja vastasi hänen äskeiseen kysymykseensä:
"Niin lempo soikoon onkin."
Pienen neuvottelun jälkeen hiipivät Glenister ja hänen toverinsa kohisevaan myrskyyn, ja puolta tuntia myöhemmin seurasivat muutkin, yksitellen. Puolen metrin päässä ovesta heidät nieli pimeys, ja lopulta oli tuo kookas synkkä rakennus tyhjä ja sopiva kaikupohja tuulen ja sateen äänille.
Kaupungin itäisessä laidassa, pimeitten ikkunoitten takana, joita kaatuva vesiryöppy pieksi väkivaltaisella voimalla, kyyhötti toisia asestettuja miehiä kärsivällisesti odottaen — odottaen käskyä siltä tummalta varjolta, joka käsivarret ristissä rinnalla seisoi lähellä harmaata ikkunaa. Heidän päänsä päällä muuan vanhus käveli herkeämättä, väänteli käsiään ja jokaisella kierroksella pysähtyi kurkistamaan pimeään yöhön mutisten sisarensa lapsen nimeä.
XXX.
KID TUNNUSTAA RAKKAUTENSA.
Illansuussa Cherry Malotte aukaisi ovensa ja näki Bronco Kidin seisovan portailla. Hän astui sisään ja riisui kumitakkinsa. Kun Cherry tunsi vieraansa hyvin, jäi hän tyynesti odottamaan, että tämä esittäisi asiansa. Broncon sairaalloisilla kasvoilla ei ollut väriä ensinkään, hänen silmissään oli omituinen väsynyt ilme, teräviä vakoja oli muodostunut hänen suupieliinsä ja hänen kätensä nytkähtelivät taukoamatta hermostuneesti. Tuntui kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön ja oli nyt saamaisillaan hermokohtauksen. Cherryn mielestä Kid oli kuin sytytetty miina, jossa tuli hetki hetkeltä läheni ruutipanosta. Mikäli hän osasi päätellä, oli Bronco saanut kestää mitä julminta henkistä kidutusta, kunnes hänen voimansa olivat tyystin nuutuneet ja ruumis pysyi pystyssä vain hänen herpoumattoman, kostonhimoisen henkensä varassa.