Pian sen jälkeen hän oli jälleen sateessa ja tutki tarkoin majatalon tallattua pihamaata. Hänen onnistuikin löytää jälkiä, joita sade ei vielä ollut ehtinyt huuhtoa näkymättömiin. Hän arveli, etteivät ratsastajat voineet olla vielä kovin kaukana, minkä vuoksi hän meni talon toiselle puolelle katsomaan, veisivätkö jäljet ylös vuorille. Täällä ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä ja hän päätteli heidän ratsastaneen takaisin kaupunkiin. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että nämä olisivat voineet poiketa tavalliselta tieltä. Hän hypähti satulaan ja karautti täyttä laukkaa vedenjakajaa kohden, joka oli majatalon ja kaupungin välissä.
Tapahtumien kulku alkoi hänelle vähitellen selvitä, vaikk'ei hän osannutkaan kehitellä kaikkia yksityiskohtia. Hän tunsi sitä ajatellessaan jäätävää kauhua, joka pani hänet ääneen voihkaisemaan sekä käsin ja jaloin usuttamaan juoksijaansa parempaan vauhtiin. Kuvitella nyt, että nämä kaksi roistoa taistelivat Helenestä kuin mistäkin sotasaaliista! Hänen täytyi ehättää Kid — hän saisi hänet kiinni! Ajatellessaan päinvastaista mahdollisuutta hän joutui sellaiseen hillittömään mielentilaan, että hän katsoi välttämättömäksi koettaa rauhoittua. Hän tulisi tällä tavalla hulluksi. Hän ei saanut enää sitä ajatella. Kukapa kaikista niistä, jotka tunsivat Kidin aiemmilta ajoilta, olisi voinut uneksia, että hän vaipuisi näin syvälle!
Tien oikealla puolella synkillä vuorilla varustautuivat hänen ystävänsä uuteen taisteluun ja odottelivat kärsivällisesti hänen paluutaan, jonka he laskivat tapahtuvaksi auringonnousun aikaan. Syvällä laaksossa vasemmalla ratsastivat ne kaksi, joita hän ajoi takaa, ja hän itse kuin pahan hengen riivaamana milloin sadatteli kuin mieletön, milloin hautoi äänettömänä katkeria ajatuksiaan ja karautti etelään päin ja vihollistensa suuhun.
Päivä jo sarasti, kun Glenister ratsasti alas vuorilta. Ensimmäisten säteitten pilkistäessä esiin hän pysäytti hevosensa tutkiakseen tietä, ja kun hänen oli mahdotonta tietää, etteivät ne jäljet, jotka hän tiellä näki, voineet olla hänen etsimiensä jättämiä, pakotti hän uupuneen hevosensa jälleen juoksuun. Äkkiä hän tunsi olevansa itsekin lopen väsyksissä ja muisti, ettei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Nuorta miestä ei tämä tunne ollut omansa rauhoittamaan, sillä hänen ruumiinsa oli ase, joka ei missään nimessä saisi herpaantua nyt kun työ oli edessä. Mutta omaa ruumiillista voimattomuuttaankin tarkastellessaan hän tunsi huojennusta siitä tuskasta, joka jännitti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että Helene oli sen roiston, pelaajan käsissä. Kiljahtaen herransa kovakouraista käsittelyä laukkasi hevonen kohden kaupunkia, jonka katot jo pilkistivät esiin harmahtavasta aamuhämärästä.
Royn mielestä oli kulunut jo kokonainen vuosi viimeksi näkemästään auringonnoususta, sillä kuluneen yön hirveä jännitys oli tuntunut loppumattoman pitkältä. Tämä jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa ja silti hän ratsasti eteenpäin, väsyneenä, katkerana, leppymättömänä, katse mereen tähdättynä ja aivot hautoen muodottomia, surisevia ajatuksia, joihin kätkeytyi luja, horjumaton päätös.
Hän oli nyt selvillä siitä, että hän oli tuhonnut kaiken toivon saada takaisin Midaksen ja ettei liioin kannattanut toivoa voittaa Heleneä. Hän alkoi sitä paitsi huomata, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan minkäänlaista mahdollisuutta saada tyttöä omakseen, ettei Heleneä ollut milloinkaan hänelle aiottukaan ja että hänen rakkautensa oli syttynyt kuin kynttilä, jonka ääressä hän saisi yksinään seisoa. Hän oli epäonnistunut kaikessa, hänestä oli tullut maanpakolainen, hän oli taistellut ja sortunut tietoisena vain rehellisyydestään ja siitä, että oli masentanut hillittömän luonteensa. Nyt oli hetki lyönyt hänen suorittaa viimeinen tehtävä ja saada siitä sitä lohdutusta, jota jumalatkaan eivät voisi häneltä evätä. Hän saisi kostaa.
Hänen suunnitelmansa kehittyi kuin itsestään ja siihen sisältyi kaksi seikkaa: Bronco Kidin kuolema ja taistelu mies miestä vastaan Mac Namaran kanssa. Edellistä hän ei edes epäillyt, se oli hänestä yhtä selvä kuin että aurinko, joka par'aikaa teki nousua, illalla jälleen laskisi. Niin varma hän oli onnistumisestaan siinä suhteessa, ettei hän viitsinyt edes tuumia siihen liittyviä yksityiskohtia. Kohtaus Mac Namaran kanssa sen sijaan askarrutti enemmän hänen ajatuksiaan. Se mies oli ensimmäisestä hetkestä alkaen tuntunut hänestä arvoitukselta, ja salaperäisyys on omansa aina herättämään uteliaisuutta. Glenisterin vaistomainen sokea viha oli muuttunut hullun raivoksi, mutta kohtalon ratkaistavana oli, kuinka heidän mieskohtainen yhteentörmäyksensä päättyisi. Kuinka tahansa, Mac Namara ei saisi koskaan Heleneä omakseen — Roy uskoi vahvasti, että hänen elämänsä tehtävä olisikin pelastaa hänet Mac Namaran käsistä kuten Bronco Kidinkin. Kun hänen tehtävänsä oli suoritettu, maksaisi hän hinnan. Jos hän selviytyisi onnellisesti, palaisi hän entisille vuorilleen ja yksinäisyyteen, ellei, olisi hänen tulevaisuutensa hänen vihamiestensä käsissä.
Hän pääsi huomaamatta kaupungin autioille kaduille, sillä sumu peitti vielä koko tienoon. Savupatsaat nousivat pystysuoraan liikkumattomassa ilmassa. Sade oli tauonnut, sen aiheuttamat vesivirrat vierivät kohisten rantaan ja täyttivät kadut kumealla kohinallaan. Sataman suussa lojui ankkuroituneena muuan laiva; se oli vast'ikään saapunut Sledge Islandista, jonne se oli mennyt myrskyä pakoon. Puolimatkassa siitä rantaan päin keinui aalloilla pieni vene, sen airot välkkyivät kuin jonkun vesiperhon hopeoidut tuntosarvet, kun se liihoittelee valtameren pinnalla.
Hän ratsasti pitkin pääkatua vaaraa pelkäämättä ja piittaamatta siitä huomiosta, jonka hänen tulonsa ehkä aiheuttaisi, ja saapui siten kenenkään näkemättä vihollistensa tyyssijoille. Hän kulki ohi pelisalin, jonka ikkunoista paistoi heikkoa kellertävää valoa. Muuan mies tuli salista par'aikaa ulos ja tuijotti hetken aikaa ratsastajaan, mutta jatkoi sitten matkaansa.
Glenisterin aikomus oli mennä suoraa päätä kahvila Pohjolaan ja seurata sieltä järkähtämättä sen omistajan jälkiä, mutta sinne päästäkseen hänen oli sivuutettava Dunham & Struven konttori. Tällöin hän muisti miehen, joka makasi kuolemaisillaan viisitoista kilometriä täältä. Inhimillisyys vaati, että hänelle toimitettaisiin apua. Glenister ei uskaltanut sentään avoimesti ilmoittaa asiasta ja paljastaa siten olemassaoloaan, sillä hänen oli välttämätöntä säilyttää vapautensa vielä pari tuntia. Hän tuli silloin ajatelleeksi varauloskäytävää ja hän seisautti hevosensa, joka pysähtyi kankein jaloin ja pää nuokuksissa, ja hypähti satulasta sekä nousi portaita pannakseen ovelle jonkun kirjoitetun sanan. Joku ne kyllä pian näkisi ja huomaisi, että asialla on kiire.