Mac Namara suoristihe asentoon.
"En neuvoisi teitä yrittämään. Olen elänyt kauemmin kuin te, eikä minua ole koskaan vielä voitettu. Mutta minä tunnen tällä hetkellä samaa, mistä äsken puhuitte. Varsinkin juuri nyt."
Hän silmäili nopeasti nuoren vastustajansa ruumista ja pani merkille hänen hoikat säärensä, piukkaan kiristetyn vyön, mikä kaikki oli omansa tekemään hennon vaikutuksen. Sen vastakohtana olivat vain kaula ja hartiat. Hän oli voittanut väkevämpiäkin miehiä, ja hän tuumi, että tässä ahtaassa huoneessa hänen suurempi painonsa korvaisi sen suuremman notkeuden, joka kenties asustaisi nuoremman ruumiissa. Mitä kauemmin hän katseli Glenisteriä, sitä pakottavammin hän tunsi häntä vihaavansa ja sitä voimakkaammin hän halusi saada vihansa tyydytetyksi.
"Riisukaa takkinne", virkkoi nuori mies. "Kääntykää nyt tänne päin. Hyvä on. Halusin vain nähdä, valehtelitteko äsken revolverista puhuessanne."
"Minä aion tappaa teidät", murahti Mac Namara.
Glenister pani revolverinsa kassakaapille ja riisui märän takkinsa. Miesten voimasuhteet tulivat nyt selvemmin esille ja ratkaisevasti Mac Namaran eduksi. Vaikk'ei kumpikaan ollut mitään puhunut, tiesivät he silti hyvin, ettei tällä taistelulla ollut kosketusta Midaksen kanssa ja että molemmat olivat täysin selvillä, mistä heidän katkera vihansa aiheutui. Oli varsin luonnollista, että he kerran iskisivät yhteen tällä tavalla. Se oli johdonmukainen loppu ja sen he olivat jo kauan tunteneet lähestyvän. Oli verraton sattuma, että he saisivat suorittaa loppuottelunsa kahden kesken, todistajitta ja asein, jotka luonto oli heille antanut, sillä he olivat molemmat suuren vapaan maan lapsia, he olivat molemmat syntyperäisiä taistelijoita, ja taistelu merkitsi heille molemmille elämän suurinta, parasta palkintoa.
Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui väkivaltaisen tuimasti. Mac Namara tähtäsi hirveän iskun, mutta Glenister torjui sen taitavasti ja antoi hänelle rehellisesti takaisin. Hän heilautti käsivarsiaan kevyesti ja notkeasti, mutta nyrkit, joilla hän iski, olivat kuin lyijyä. Hän liikkui sulavasti ja hänen pehmeäanturaiset mukluksensa antoivat jaloille kaksinkertaista tukea. Kun hän tiesi vastustajansa suuremman painon, tyytyi hän aluksi vain torjumaan tämän mielettömät hyökkäykset ja pysyttelemään niin kauan kuin mahdollista tämän iskujen saavuttamattomissa. Hän suuntasi voimakkaan iskun suoraan Mac Namaran suulle, niin että tämän pää nytkähti taaksepäin ja kädet heilahtivat korkealle ilmaan, mutta ennenkuin Mac Namara ehti kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, muutti Glenister asentoa ja tähtäsi sivulta toisen iskun. Mutta Mac Namarakin oli tottunut nyrkkeilijä ja torjui iskun. Hän sylkäisi verta suustaan ja hyökkäsi jälleen ja kohoitti Glenisterin jaloiltaan. Jälleen sinkosi tämän nyrkki raskaana kuin lyijy, mutta toinen taivutti päätään ja isku tapasi hänen otsaansa. Ankaraa kipua tuntui Royn kädessä ja hän oivalsi, että välikäden luut olivat murtuneet ja että kaikki olisi tästä lähin turhaa. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Mac Namara kumartunut hänen kohotettujen käsiensä alle ja tarttunut häntä vyötäisistä sekä kiertänyt vasemman jalkansa Royn ympärille. Sitten nosti hän hänet koholle ja sinkosi vastustamattomalla voimalla ilmaan, mutta nuorukainen pyörähti kerran ympäri kuin kissa ja putosi lattialle jännitetyin lihaksin, jotka olivat joustavat kuin guttaperkka. Mutta samassa Mac Namara oli jälleen hänen kimpussaan ja tavoitti väkevillä kourillaan hänen kurkkuaan. Glenister oivalsi, että vastustaja aikoi kuristaa hänet, minkä vuoksi hän tarttui hänen ranteisiinsa ja yritti vääntää vastustajansa kädet erilleen. Kun hänen vasen kätensä oli voimaton, onnistui toisen väkivaltaisesti riuhtaisten päästä irti, minkä jälkeen molemmat miehet toisiinsa kietoutuneina ja äärimmilleen voimiaan ponnistaen askel askelelta siirtyivät puoleen ja toiseen konttorihuoneessa, kunnes suonet heidän ruumiissaan olivat puhjeta ja lihakset lamaantua.
Miehet voivat kaksintaistella tyynesti, ampua ja miekkailla kylmäverisesti laskien, mutta kun kysymyksessä on taistelu ruumis ruumista vasten, toisiinsa kietoutuneitten hikisten ruumiitten ja raudanlujien lihasten leikki, silloin harkinta unohtuu ja kaikki huonot intohimot paljastuvat salatuista kätköistään ja panevat osansa hirvittävään otteluun.
Miehet siirtyivät askel askelelta lattian poikki ja tunkeutuivat väliseinän läpi, joka rusentui ja peitti heidät lasisiruilla. He kompastuivat ja kuin yhteisesti sopien he irroittivat otteensa ja nousivat ja seisoivat siinä vastakkain, riippuvin leuoin, sihisevin keuhkoin ja kasvot hikeä ja verta valuen. Royn vioittunut käsi tuotti hänelle hirveää tuskaa, Mac Namaran paisuneet huulet olivat inhoittavassa irvistyksessä. He läähättivät tuokion, julman näköisinä ja kuin villieläimet, ja hyökkäsivät sitten taas toistensa kimppuun. Konttorikalusto särkyi pirstaleiksi ja siruja lenteli ympäri huonetta. Miesten vaatteet olivat pian riekaleina, heidän rintansa paistoi paljaana ja valkoiset käsivarret paisuvine lihaksineen tulivat esiin hihan käännösten alta. He eivät tunteneet enää kipua, heidän ruumiinsa olivat kuin tunteettomia koneita.
Vähitellen Mac Namaran kasvot muuttuivat muodottomaksi massaksi, sillä Glenister tähtäsi hyvin ja tarkasti. Glenisterin ruumiissa taas olivat kaikki luut vääntyneet Mac Namaran väkivaltaisista otteista… Glenisterin ponnistelut rajoittuivat etupäässä siihen, että voisi pysytellä jaloillaan ja välttää toisen syleilyä. Milloinkaan ennen hän ei ollut tavannut miestä, jota hän ei olisi voinut pelkällä voimallaan nujertaa, kunnes hän kohtasi tämän kookkaan salaperäisen miehen, joka repi ja raastoi häntä sinne ja tänne ikäänkin hän olisi ollut lapsukainen. Kerta kerran perästä Glenisterin nyrkki iski häntä kasvoihin kuin moukari. Tässä yksinäisessä kaksintaistelussa ei noudatettu sääntöjä. Miehet kuuntelivat vain korviensa suhinaa, näkivät vain vihansa, tunsivat vain verenjanoa. Heidän raskas astuntansa pani koko rakennuksen tärisemään ikäänkuin joku kummitus olisi siellä temmeltänyt.