Hänen äänessään oli sävy, joka sai Glenisterin siirtämään katseensa merenpinnalla karehtivan kuun kuvasta tyttöön. Hengitys oli salpautua hänen kurkkuunsa ja hän alkoi vavista kuin peloissaan.
"Ellei — mitä?"
"Ellette te vaadi, että minun on lähdettävä."
"Ah, älkää leikkikö kanssani!" huudahti nuori mies ja ojensi kätensä ikäänkuin vaientaakseen hänet ja hänen äänensä muuttui anovaksi. "En voi sitä kestää."
"Ettekö siis ymmärrä minua? Ettekö siis ymmärrä minua?" kysyi Helene. "Minä odottelin täällä kootakseni voimia lähteä hakemaan teitä, koska te olette tehnyt sen minulle niin vaikeaksi — oma Viliini."
Helene tuli hänen lähelleen ja katseli häntä silmiin puolittain ujona, antautuvana ja pidättyvänä, kuunloisteen muuttaessa hänen silmänsä kahdeksi pohjattomaksi, syväksi rakkauden tähdeksi, jotka lupasivat täyttää nuoren miehen rohkeimmatkin unelmat.