Glenister oli arvellut, että tyttö lähtisi seuraavana päivänä enonsa ja — sen toisen kanssa saattaakseen heitä meren yli. Äkkiä Helene huudahti lämpimästi:
"Te suorititte eilen jalon teon. Olen siitä iloinen ja ylpeä."
"Minä toivoisin, että ajattelisitte minua mieluummin sellaisena kuin sinä petona, jommoinen olin eilen, sillä minä olin silloin hullu, täydellisesti mieletön. Minut oli vallannut viha, kostonhimo ja muut vaistot, joiden uhriksi voitettu mies helposti joutuu. Ymmärrättehän, että minä olin pelannut ja menettänyt pelin, menettänyt yhtä mittaa, kunnes kaikki oli lopussa. Mikä onneton sattuma teidät toi paikalle? Se taistelu oli hirveän raakuuden näyte ja teidän on vaikea sitä käsittää."
"Mutta minä voin sen käsittää. Minä käsitän nyt kaikki. Minä tiedän, mitä epätoivoinen raivo merkitsee, minä tunnen voitonriemun, minä tiedän, mitä viha ja pelko ovat. Te sanoitte kerran, että erämaa oli tehnyt teistä villin, ja minä nauroin silloin teille samoinkuin sille väitteellenne, että suuret asiat kerran paljastaisivat minulle totuuden, että me olemme kaikki toistemme kaltaisia ja että samat vaistot uinuvat meissä kaikissa. Olen huomannut teidän olleen oikeassa ja ettei olin silloin aika typerä. Minä opin siten tavattoman paljon."
"Olen minäkin oppinut paljon", virkki Glenister. "Minä toivon, että te opettaisitte minulle enemmän."
"Minä — minä — pelkään, etten voi teille enempää opettaa", vastasi tyttö epäröiden.
Glenister liikahti kuin sanoakseen jotakin erikoista, mutta malttoikin mielensä ja käänsi katseensa muualle.
"No?" kysäisi tyttö ja silmäili häntä varkain.
"Kerran aikoja sitten luin 'Rakastajan rukouksen' ja opittuani tuntemaan teidät, olen alati rukoillut, että minusta tulisi puhdas ja teidän hyvyytenne arvoinen ja että te aikojen kuluessa oppisitte löytämään minusta sen hyvän, joka minussa on — mutta eihän se hyödytä. Kaikissa tapauksissa olen iloinen, että olemme tavanneet toisemme samalla maaperällä ja että te ymmärrätte minua jossakin määrin. Rukoushan ei voinut täyttyä, mutta se on opettanut minua löytämään itseni — ja minä olen oppinut tuntemaan teidät. Se onkin minulle kuningaskunnan arvoinen. Se on pyhää ja sitä tulen aina kunnioittamaan, ja kun te lähdette, jää sen muisto minulle ainoaksi yksinäisyyteni lohduttajaksi."
"Mutta minähän en aiokaan lähteä. Se on — ellei —"