"Et, poikani, en luule."
"Luulen käsittäväni", mutisi Glenister, "ehkä onkin niin parasta." Hän puristi terveellä kädellään tytön pientä kättä ja suuteli sitä. "Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon, rakas, urhea pikku Cherry!"
Tyttö seisoi paikallaan suorana ja äänettömänä kunnes nuori mies oli kadonnut pimeään, ja vain kuu kuuli hänen tuskallisen nyyhkytyksensä ja kuiskaten lausutun, toivottoman jäähyväisensä.
"Hyvästi, poikani, oma rakas poikani!"
XXXVII.
UNELMIEN LUPAUKSET.
Glenister asteli rannalle, sillä hänen taistelunsa ei ollut vielä loppuun suoritettu, ja ennenkuin hän tuntisi itsensä varmaksi, ei hän voinut sietää toveriensa riemukasta iloa ja raakaa naljailua. Hänet olisi otettu avosylin vastaan kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, mutta kukaan ei osannut aavistaa, mitä pilkkaa sellainen hänelle sisältäisi, kukaan ei voinut mitata hänen surunsa syvyyttä.
Rantahiekalla, joka oli märkää ja kuin kiveksi kovettunutta, ei kuulunut hänen askeltensa ääni, ja siitä johtui, että hän joutui huomaamatta lähestymään sitä ainoata naista, joka hänelle maailmassa oli kaikki kaikessa ja joka par'aikaa seisoi rantaäyräällä. Jos hän olisi aiemmin nähnyt hänet, olisi hän vetäytynyt varjoon, mutta kun Helene huomasi hänen kookkaan vartalonsa, huusi hän nuorta miestä luokseen ja tämä tuli. Glenisteristä tuntui, että hänen keuhkonsa äkkiä kutistuivat kuin rautavanteitten puristukseen. Pelkkä ilo, että jälleen sai nähdä Helenen, kidutti häntä. Hän asteli kiireesti vaikka epäröiden ja pysähtyi hänen eteensä jäykkänä ja umpimielisenä, hänen sydämensä takoi ja hänen kielensä oli mykkä. Kun Helene lopulta huomasi hänen käsivarsisiteensä, astui hänkin lähemmäksi ja kosketti hyväillen hänen kättään.
"Ei se ole mitään — ei yhtään mitään -", virkkoi nuori mies kykenemättä enää hallitsemaan ääntään… — "Milloin lähdette?"
"En tiedä — en vähään aikaan ainakaan."