Ajotie, jolla hän seisoi, oli täynnä keskeymätöntä ajoneuvojonoa: siinä polkupyöriä, vesirattaita, joita koirat vetivät, ja kaikkialla kävi kuumeinen työntouhu, vasaraniskujen ääni sekaantui ajomiesten hoilauksiin ja kahviloista kuuluvaan soittoon.
"Ja tämä on sydänyö!" huudahti tyttö. "Eivätkö ihmiset siis nuku milloinkaan?"
"Siihen ei ole aikaa — täällä polttaa kultakuume kaikkia suonia. Ette ole vielä tajunnut sen luonnetta."
He kiipesivät erään kookkaan peltikattoisen rakennuksen portaita Dunham & Struven konttoriin ja heidän koputuksestaan avasi oven muuan humalainen, valkotukkainen mies, joka paitahihasillaan ja sukkajalkaisena seisoi kynnyksellä.
"Mitä tahdotte?" hän huusi täyttä kurkkua. Hänen polvensa notkahtelivat, hänen silmänsä tuijottivat tylsästi ja verestävinä eteensä, hänen huulensa riippuivat velttoina ja koko hänen olemustaan verhosi viinanhöyry kuin väkiviinalamppua. Seisoessaan ja pidellessään kiinni ovenrivasta hän koetti turhaan selviytyä housunkannattimiensa arvoituksesta ja nikotteli herkeämättä.
"Hm! Päissään kai siitä asti kuin viimeksi olin täällä?" kysyi
Glenister.
"Joku on varmaankin juorunnut", takelsi asianajaja. Hänen äänensä ei ilmaissut uteliaisuutta eikä liioin että hän olisi tulijan tuntenut. Nuorta tyttöä hän ei edes nähnyt. Hän oli vielä nuori mies, jossa yhä näkyi jälkiä uljaasta ulkomuodosta, vaikka hurjastelut olivat harmentaneet hänen hiuksensa ja raaistaneet hänen piirteensä.
"Ah, mitä minä nyt teen?" vaikeroi nuori tyttö.
"Onko ketään muuta kotona kuin te?" kysyi Glenister asianajajalta.
"Ei, minä hoidan yksinäni oikeutta täällä. Minä en tarvitse apua. Olen
Washingtonin Dunhamin edustaja, vapaitten ja urhoollisten edustaja.
Kuinka voin teitä palvella?"