"Minne aiotte?" kysyivät miehet neiti Chesteriltä.
Glenisterin katseessa ei ollut enää entistä vapautta. Hänellä oli vaistomainen aavistus, että jotkut pakottavat syyt olivat työntäneet nuoren naisen olosuhteisiin, joista voisi koitua hänelle ikävyyksiä. Hänen laisessaan miehessä herätti tytön itsenäisyys pelkkää ihailua, ja tytön osoittama kylmyys oli vain omansa kiihdyttämään hänessä kytevää tulta. Hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden hän oli ehtinyt unohtaa pyrkiessään kiihkeästi vain yhtä päämäärää kohden. Hän saattoi nauraa nuoren naisen osoittamalle vastenmielisyydelle ja hymyillä hänen moitteilleen sekä kestää täysin tietämättömänä, että jotakin muutakin kuin vihaa oli Helene Chesterin suuttumuksen pohjana. Hän ei uneksinutkaan, että hänessä olisi luonteenpiirteitä, jotka herättivät nuoressa tytössä inhoa, ja se seikka vain lisäsi hänen haluttomuuttaan erota tytöstä. Nuori nainen ojensi heille kätensä.
"En voi milloinkaan kyllin kiittää teitä kaikesta mitä olette hyväkseni tehneet — te molemmat, mutta koetan. Hyvästi!"
Dextry silmäili epäröiden kättänsä, joka oli karkea ja luiseva, ja tarttui hänen käteensä niin varovasti kuin sormielisi linnunmunaa, ja heilutteli sitä hiljaa edestakaisin.
"Emme aio päästää teitä tuuliajolle. Missä päämääränne liekin, saatamme teidät sinne."
"Löydän kyllä yksinkin ystäväni", vakuutti tyttö.
"Ei tämä ole oikea paikka väitellä naisen kanssa, mutta koska minä tunnen tämän leirin alusta loppuun saakka, haluan vain viitata, kuinka soveliasta on saada mukaansa miehinen saattue."
"Kuten haluatte. Minä aion mennä tapaamaan herra Struvea, asianajoliike
Dunham & Struven toista omistajaa."
"Minä saatan teidät hänen toimistoonsa", sanoi Glenister. "Sinä, Dex, saat huolehtia matkatavaroista. Tule puolen tunnin perästä toiseen luokkaan; lähdemme sieltä Midakseen."
He raivasivat tietä telttien lomitse, ohi korkeitten rojukasojen ja saapuivat sitten kaupungin pääkadulle, joka kulki rannan suuntaa. Nomessa oli vain yski ainoa ahdas katu, joka luikerteli tukevien telttien ja puolivalmiitten hirsirakennusten lomitse. Joka toinen ovi vei ravintolaan. Kadun varrella oli pitkiä riviä siistinnäköisiä asumuksia, olipa vallan kolmikerroksisiakin, toisissa oli rautapeltinen kattokin. Ylimmissä ikkunoissa näkyi asianajajien, lääkärien ja maanmittarien nimi-ilmoituksia. Katu oli ahdinkoon asti täynnä kaikilta maailman ääriltä saapuneita siirtolaisia. Helene Chester kuuli useampia kieliä puhuttavan kuin hän jaksoi laskeakaan. Lappalaisia, omituisissa kolmikolkkapäähineissään kuljeskeli joutilaina katuvierillä. Etelän auringon paahtamia miehiä näki vaaleaveristen skandinaavien vieressä, ja vallan hänen lähellään seisoi komea ranskalainen silmässä monokkeli ja puhellen ilmekielellä nahkoihin pukeutuneen eskimon kanssa. Vasemmalla oli kimmeltävä meri, täynnä kaikenkarvaisia aluksia. Oikealla kohosi metsätön asumaton, tutkimaton, peloittava ja autio vuorijono pilviin saakka. Yhtäällä siis elämä ja se maailma, jota hän tunsi, ja toisaalla äänettömyys, salaperäisyys ja mahdolliset seikkailut.