"Kuulkaas nyt — kulta ei häviä täältä minnekään. Se on maassa hyvin turvattuna. Me keskeytämme työt ja jätämme valtauksemme käyttämättä, kunnes asia on ratkaistu. Te ette voine vakavissanne tarkoittaa, että me luopuisimme kaivoksestamme ensimmäisen tuntemattoman miehen vaatimuksesta. Se olisi liian naurettavaa. Me emme suostu sellaiseen. Teidän täytyy ainakin sallia meidän esittää puolustusperustelumme, ennenkuin yritätte ajaa asian moiseen umpikujaan."
Voorhees ravisti päätänsä.
"Meidän on noudatettava saamiamme ohjeita. Teidän tehtävänänne on mielestäni mennä huomispäivänä valittamaan tuomioistuimelle ja vaatia takavarikoinnin peruutusta. Jos vaatimuksenne ovat perusteltuja, kuten sanotte, ei teillä ole syytä levottomuuteen."
"Ettekä te ole ainoat, jotka joutuvat kärsimään", lisäsi Mac Namara. "Me olemme ottaneet haltuumme kaikki täkäläiset kaivokset." — Hän viittasi päällään laaksoon päin. — "Minä olen oikeuden palvelija ja minä olen antanut takuun…."
"Kuinka suuren?"
"Viisituhatta dollaria kustakin valtauksesta."
"Mitä sanoitte? Laupias taivas! Huonoinkin kaivos tuottaa joka Päivä tuon summan!"
Näitä sanoja lausuessaan Glenister harkitsi mielessään, minkä suunnan nyt valitsisi.
"Oikea paikka keskustella tästä asiasta on tuomarin edessä", sanoi nyt Struve — tajuamatta ollenkaan sitä taistelua, joka riehui Glenisterin rinnassa. Nuorukainen paloi halusta taistella asiansa puolesta ei sanoin ja saivarteluin, vaan teräksin ja nyrkein. Ja hän tunsi, että tämä vaisto oli oikeutettu ja luonnollinen, sillä hän tiesi, että noitten toisten menettely oli väärää ja häpeällistä. Mexico-Mullinsin varoitus välähti äkkiä hänen mieleensä ja silti…
Hän vetäytyi keskustelun aikana hiljalleen taaksepäin, kunnes seisoi selkä päin ison teltan aukkoa. Toiset seurasivat tarkkaan jokaista hänen liikettään, vaikka istuivatkin näköjään huolettomina ja piittaamattomina satuloissaan. Samassa hetkessä, jolloin hän aikoi rynnätä sisälle huutamaan tovereitaan avuksi, hän muisti keskustelunsa tuomari Stillmanin ja tämän sisarentyttären kanssa. Vanhus oli epäilemättä totuuden mies. Muuta ei voinut ajatella, koskapa hänellä oli Helene rinnallaan, joka luotti häneen. Ei ollut syytä olettaa kaiken tämän takana olevan mustia hankkeita. Sikäli oli kaikki lainmukaista hän päätteli lakiin perehtymättömänä, vaikka menettelytavat tuntuivatkin hänestä moitittavilta. Nuo miehet menettelivät todennäköisesti niinkuin katsoivat oikeaksi. Miksi hän siis ensimmäisenä asettuisi vastarintaan? Muutkaan kaivostenomistajat eivät olleet sitä tehneet. Tämän maan omistusoikeus oli niin helposti todistettavissa, ettei hänen ja Dextryn tarvitsisi olla huolissaan. Tuomioistuimet eivät varasta rehellisiltä ihmisiltä, hän päätteli, ja ehkä oli totta mitä Helene sanoi, että hän saisi ehkä paremmat ajatukset hänestä, jos hän luopuisi entisestä taistelunhalustaan. Helenen mieltä ainakin pahoittaisi, jos hän ryhtyisi asein vastustamaan hänen enonsa ensimmäistä toimenpidettä. Helene oli sanonut, että hän oli luonteeltaan liian väkivaltainen, ja hän halusi nyt osoittaa hänelle, että hän voi masentaa rajuutensa. Helene hymyilisi hänelle hyväksyvästi, ja sen hymyn vuoksi kannatti kyllä panna jotakin vaaralle alttiiksi. Kuinka tahansa, kysymyksessä oli vain parin päivän töitten keskeytys.