Tällaista tuumiessaan hän kuuli oviaukosta matalan äänen sano van jotakin. Se oli Simms.
"Väisty sivulle, poika. Tähtäimessäni on juuri tuo pitkä roikale." Glenister äkkäsi ratsastajien tarttuvan pistooleihinsa, ja hän ehti parahiksi hypähtää työnjohtajansa eteen vanhuksen astuessa teltasta kivääri asennossa, poski lujasti painettuna perää vasten, katse terävänä ja jännitettynä suuntautuneena Mac Namaraan. Glenister painoi kiväärinpiipun alas ja väänsi aseen vanhuksen kädestä.
"Anna olla!" hän sanoi ankarasti. "Minä sanon itse, milloin on ammuttava."
Hän kääntyi ja huomasi, että kaikki ratsastajat olivat suunnanneet kiväärinsä häntä kohden — kaikki paitsi yksi, sillä Mac Namara istui liikkumattomana satulassaan ja katseli, hyväksyvästi nyökäyttäen päätänsä, kohtausta.
"Asiat ovat muutenkin liian huonosti", jatkoi Glenister. "Älkäämme pahentako niitä syyttä suotta."
Simms hengähti syvään, sylkäisi sitten halveksivasti ja silmäili työnantajaansa ikäänkuin ei uskoisi omia silmiään.
"Sen minä vain sanon", hän ähisi, "että kaikista näkemistäni kirotuista narreista te olette sentään hulluin!"
Tämän sanottuaan hän marssi Voorheesin ja tämän toverin ohitse laaksoon päin, pani takin ylleen ja suuntasi matkansa kaupunkiin päin katsahtamatta kertaakaan taakseen silmäilläkseen kaivosta tai sitä miestä, jonka takia ei maksanut vaivaa taistella.