Hetken tyttö seisoi väristen paikallaan ja ilo sammui hänen kasvoistaan. Sitten hän alkoi hymyillä, pikku kuoppaset ilmestyivät hänen poskiinsa, hän istahti tuolille nuoren miehen viereen ja painoi oviverhot kiinni.
"Hyvä", hän virkkoi ja painoi Glenisterin käden poskeansa vasten "Olen iloinen nähdessäni sinut entisesi kaltaisena, etkähän sinä voi estää minua rakastamasta sinua."
Glenister siveli toisella kädellään hänen hiuksiaan tietämättä, että tyttö kaikessa kevytmielisyydessäänkin värähti hänen kosketuksestaan niinkuin arabialaisratsu raipan iskusta.
"Asiani ovat nykyisin peräti huonosti", aloitti Glenister puhelun,
"Kaivokseni on pantu takavarikkoon."
"Oh, loruja! Tiedät toki, mitä sinun on tehtävä. Ethän ole mikään puupökkelö — ja sinulla on viisi sormea siinä kädessä, jolla pitelet revolveria."
"Siinä taas ollaan! Niin kaikki sanovat… kaikki, jotka ovat vanhan kansan miehiä, mutta minä en tiedä, mitä teen. Luulin tietäväni, mutta en osunut oikeaan. Laki on nyt astunut jalallaan tähän maahan, ja minä halusin tulla sitä puolitiehen vastaan. Ilman muuta vain anastettiin valtauksemme ja pantiin muuan Mac Namara-niminen mies toimitsijamiehenä töistä huolehtimaan. Dextry ei ollut paikalla silloin, ja minä sallin heidän rauhassa puuhailla. Kun vanhus kuuli asiasta, joutui hän vihan vimmoihin. Riitelimme ensimmäistä kertaa. Hän arveli, että minä pelkäsin."
"On mahdotonta hänen sellaista luulla", sanoi tyttö. "Minä tunnen hänet, ja hän tuntee sinut."
"Tämä tapahtui viikko sitten. Haimme apua Nomen parhaalta lakimieheltä, Bill Wheatonilta, ja olen koettanut saada takavarikointia puretuksi. Olemme tarjonneet huikean suuria takuurahoja, mutta tuomari ei hyväksy niitä. Olemme vaatineet oikeutta vedota korkeimpaan tuomioistuimeen, mutta hän ei salli. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä pahemmalta se näyttää, sillä meidän ei anneta puolustaa asiaamme eikä esittää todistuksia… ei mitään. Me saimme ilman muuta niskoillemme toimitsijamiehen, ja meiltä evättiin mahdollisuudet vaatia oikeutta. Laillisuuden kannalta se on hieman hämmästyttävää, sanotaan, mutta mitä tehdä? Mitä on kaiken tämän alla? Siinäpä onkin kysymys. Mihin pyritään? Olen vallan päästä pyörällä, sillä tämähän on kaikki minun syyni. En voinut kuvitella, että tilanne muodostuisi tällaiseksi. Muuten olisinkin taistellut omistusoikeuksiemme puolesta ja pitänyt heitä ainakin loitompana. Asioitten nykyisellään ollessa on toverini poissa suunniltaan ja ruvennut juomaan — ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen. Hän väittää, että minä olen lahjoittanut kaivoksemme — ja että minun ja Jumalan asiana on hankkia se takaisin. Kun hän tulee humalaan, voi hän ajaa nelivaljakolla kirkkoon tai leikellä tuomarin palasiksi nähdäkseen mitkä ovat tämän vaikuttimet."
"Mitä he sinusta ja Dextrystä oikein tahtovat — vanhaa kaunaa kenties?" kysyi tyttö.
"Ei, ei. Emme ole ainoat, joita huolet ovat kohdanneet. Kaikki parhaat kaivokset on anastettu ja tuo Mac Namara on pantu kaikkia valvomaan. Mutta se on vähäinen lohdutus. Ruotsalaiset ovat raivoissaan, he ovat turvautuneet jokaiseen kaupungissa tavattavaan lakimieheen ja valuttavat suustaan amerikkalaista sekasotkuaan niin, että siitä tulvasta voisi täyttää Beringin salmen. Tarkoituksena on karkoittaa tienoolta tuo Mac Namara. Hän palaa halusta saada tappaa jonkun, mutta se ei käy päinsä. Vihollisillamme on tukena sotaväki. Meidän on annettu ymmärtää, että joukot ovat saaneet määräyksen olla valmiina antamaan laille tarpeellista turvaa. En käsitä, mitä juonta tässä oikein punotaan, sillä en voi uskoa, että vanha tuomari olisi epärehellinen — sitä ei tyttö voisi koskaan sietää."