Jälleen kuului laivalta merkkisoitto ja komentohuuto: "Perätouvi irti!"
"Ah, laiva lähtee ilman meitä", kuiskasi nuori nainen, ja syystä tai toisesta Glenister sai sen käsityksen, että tyttö pelkäsi sitä vieläkin enemmän kuin takaa-ajajia, joitten askeleet jo kuuluivat varsin läheltä.
"Kyllä te aina ehditte", sanoi nuori mies suorasukaisesti. "Te joudutte pahaan pulaan, jos jäätte tänne. Juoskaa älkääkä välittäkö meistä. Olemme olleet merillä kokonaisen kuukauden emmekä muuta niin kaipaakaan kuin pientä vaihtelua matkamme yksitoikkoisuuteen."
Hänen äänessään oli poikamaisen iloinen sointu, ikäänkuin hän jo edeltäpäin nauttisi lähestyvästä kärhämästä, ja tuskin hän oli ehtinyt lauseensa lopettaa, kun merimiehet ilmestyivät pimeästä esille ja syöksyivät vastustajiensa kimppuun.
Lähimpien sekuntien aikana näkyi paikalla vain sekava vyyhti kieppuvia ihmisruumiita ja kuului läimähteleviä nyrkiniskuja, mutta sitten tämä vyyhti hajosi ja kasasta erkani yksityisiä olentoja, jotka heti sen jälkeen kaatuivat raskaasti maahan. Vielä kerran merimiehet yrittivät äkkirynnäkköä ja koettivat saartaa vastustajansa. He heittäytyivät yhteisvoimin Dextryn kimppuun, mutta tapasivat vain tyhjää ilmaa, sillä tämä väistyi aina tieltä ihmeteltävän notkeasti ja iski ja hääti vihollisia kimpustaan kuin vanha susi. Hänen iskunsa olivat useimmiten nekin turhaa tuhlausta, sillä pimeässä hän tähtäsi joko liian korkealle tai liian lähelle.
Glenister puolestaan seisoi huolettomassa asennossa ja hääti vastustajansa toisen toisensa jälkeen, sikäli kuin ne lähestyivät. Hän naurahteli syvällä kurkkuäänellä, ikäänkuin ottelu hänen mielestään olisi ollut vain tavallista yksinkertaista urheilua. Nuorta tyttöä värisytti, sillä taistelevien äänettömyys peloitti häntä enemmän kuin huudot olisivat tehneet, mutta hän pysyi yhäti paikallaan, seinää vasten nojautuneena.
Dextry tähtäsi iskun kohtaan, joka häämötti epäselvänä pimeässä, ja kun hän iski harhaan, kierähti hän itse ympäri ja kadotti tasapainonsa. Seuraavassa tuokiossa oli vastustaja hänen kimpussaan ja he kaatuivat molemmat maahan, ja kolmas kompastui heidän ylitseen. Nuorelta tytöltä pääsi tukahtunut huudahdus.
"Annan hänelle potkun, Bill", sanoi Glenister. "Annahan minun saada kunnollinen ote." Hän kohotti raskaan jalkineensa, ja hänen potkuunsa vastasi Dextryn kaunopuheinen ja ponteva sadatus.
"Saakeli sinuakin mieheksi! Sinähän potkit minua. Minä kyllä pitelen mieheni. Iske sinä tuohon pitkään roikaleeseen."
Glenister kääntyi nyt kahteen jäljelläolevaan mieheen, selkä koukussa ja kädet rentoina. Hän kumartui lähelle tyttöä tätä kuitenkaan huomaamatta; tyttö puolestaan kuuli hänen hengityksensä pusertuvan hänen keuhkoistaan sihisevänä äänenä. Seuraavassa sekunnissa nuori mies hypähti äänettömästi eteenpäin ja sinkosi vastustajansa loitos luotaan ja astui sitten askeleen taakse välttääkseen toisen. Silloin hyökkäsi kolmas merimies hänen kimppuunsa takaapäin, kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille ja koipensa hänen sääriensä ympärille. Nyt vasta nuori tyttö sai tuta minkälaista on oikea tiimellys. Ottelijat huojuivat sinne tänne, niin lujasti toisiinsa likistyneinä, ettei heitä voinut toisistaan erottaa. Näin he kaarehtivat parin minuutin ajan, kunnes törmäsivät seinää vasten, ja nuori nainen kuuli puolustajansa kurkun korisevan merimiehen hellittömässä otteessa. Vielä silmänräpäys, ja Glenister lojuisi auttamattomasti maassa toisten tallattavana ja viholliset potkaisisivat raskailla saappaillaan hänestä viimeisenkin elonkipinän. Tätä ajatellessaan hän huomasi kuin salaman välähdyksenä, että hänenkin täytyisi toimia. Pelko oli poissa, hänen värisevät lihaksensa jäykkenivät ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä oli tehnyt hän oli jo toiminut.