Merimiehen selkä oli häneen päin. Hän ojensi kätensä ja tarrasi miehen tukkaan ja hänen petolinnun kynsien lailla koukistuneet sormensa tavoittelivat hänen silmiään. Mieheltä pääsi kauhun huudahdus, ja toiset väistyivät nopeasti taaksepäin. Seuraavassa tuokiossa tyttö tunsi olkapäillään Dextryn käden ja kuuli hänen sanovan:
"Oletteko vahingoittunut? Ette? Tulkaa siis mukaan, muuten laiva lähtee ilman meitä."
Hän puheli tyynesti, vaikka hän hengittikin vielä kiivaasti, ja kun tyttö kumartui tarkemmin katsomaan, näki hän merimiehen makaavan liikkumattomana maassa.
"Ei vaaraa mitään — hän on vallan vahingoittumaton. Se on vain muuan japanilainen temppu, jonka olen oppinut. Rientäkäämme!" He juoksivat nopeasti pitkin laituria; Glenister oli pian heidän kintereillään. Merimiesten taisteluhalu oli väleen hävinnyt. Kun kolme tuttavaamme pääsivät "Santa Marian" porraslaudalle, oli laivan ja laiturin välillä jo melkoinen aukeama.
"Olipa hiuksen varassa", huohotti Glenister ja tunnusteli varovasti kaulaansa, "mutta enpä haluaisi kadottaa hyvästäkään hinnasta tällaista hauskaa tilaisuutta."
"Olen ollut mukana höyrypannun räjähdyksessä ja lumivyöryissä, puhumattakaan siitä, että olen avustanut vähäistä pakoa vankilasta, mutta oikeista huvitteluista puhuttaessa en muista mitään, joka vastaisi tätä." Dextryn ihastus oli lapsekkaan riehakasta.
"Mitä miehiä te sitten olettekaan?" nauroi nuori tyttö hermostuneesti, mutta ei saanut vastausta.
Miehet opastivat hänet omaan kansihyttiinsä. Sähkö pantiin palamaan ja nyt vasta miehet näkivät tuntemattoman vieraansa.
Tämä oli hyvin miellyttävän näköinen nuori nainen, jonka yllä oli lyhyt, siisti puku ja jaloissa korkeakorkoiset keltaiset kengät, mutta Glenisteriä viehättivät hänessä erikoisesti silmät, jotka olivat suuret ja harmaat, ruskealta vivahtavat. Peräti elävät silmät — hänestä tuntui — silmät, jotka yhdellä ainoalla salamannopealla katseella tutkivat molemmat miehet. Hänen hiuksensa olivat irtautuneet ja riippuivat välkkyvinä ja aaltoisina vyötäreillä saakka, muuten ei näkynyt pienintäkään merkkiä äskeisestä seikkailusta.
Glenister oli valmistunut näkemään hänessä senlaatuisen kaunottaren, jommoisia näillä rajamailla tapaa, kaunottaren, joka panee miehen pään pyörälle, mutta joka on kylmä ja kiiltävä kuin vastahiottu puukonterä. Mutta tämän naisen tyynet, sopusuhtaiset piirteet tuntuivat melkein tuskallisella tavalla erottuvan hänen uudesta ympäristöstään ja herättivät Glenisterissä ajatuksen siitä rajattomasta hyvyydestä ja suloudesta, jotka olivat olleet hänelle vieraita kuluneina viime vuosina.