XI.
KAIVOSVARKAAT.
Keskiyön hetki oli lyönyt, ja laakson tumman syvyyden päällä vilkkui lukematon joukko tähtiä, ja eteläinen taivaanranta hehkui heikkoa kajoa kuin kullanjumalan sulaton loistetta ja kuin Beringin meren fosforipitoista hohdetta. Vaikka yöt olivatkin jo pidenneet, ei silti tarvinnut järjestää erikoista valaistusta yövuorolaisille. Kahden tunnin ajan oli vaikea nähdä eteensä, mutta päivä koitti varhain, eikä sen vuoksi ollut sytytetty nuotioita.
Viittä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin yötyön johtaja pani kiinni patosulut ja kohisevan vesivirran kulku katkaistiin, lopettivat! miehet työnsä ja kiipesivät telttoihinsa.
Päivällis- ja sydänyön ajoiksi on tapana panna kaivokseen vartija ei vain pitämään loitolla asiaankuulumattomia vaan myöskin pitämään silmällä kaivossulkuja. Midaksen yövahdille oli erikoisesti huomautettu siitä vastuusta, joka oli pantu hänen osalleen, ja kun hän tiesi, että melkoinen kultamäärä oli uskottu hänen huostaansa, katseli hän epäluuloisesti jokaista uteliasta, joka häntä lähestyi. Kun siis muuan kuormajuhtaa taluttava mies ilmestyi joen uomasta ja tuli lähemmäksi, tarkkaili vartija hänen askeleitaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hän tuli näkyviin. Tie mutkitteli joen mukana ja sivuutti huuhtelukourut. Vaeltaja ei näyttänyt niistä piittaavan, ja vartija luuli keksineensä syyn miehen väsyneestä ja hitaasta kulusta.
"Joku malminkuljettaja, joka on kotimatkalla", tuumi hän itsekseen.
Kulkija pysähtyi ja raapaisi tulitikkuunsa tulta sytyttääkseen piippunsa; vartija äkkäsi tällöin, että miehellä oli mustat, kiiltävät neekerikasvot. Tikku rätisi ja sammui, ja kun mies oli turhaan kopeloinut taskustaan uutta, päästi hän suustaan äkeän sadatuksen.
"Hyvää iltaa! Olisiko herra ystävällinen ja lainaisi minulle tulitikun?" sanoi hän vartijalle ja alkoi kiivetä ylös vastausta odottamatta.
Kukaan polttaja ei näillä main kieltäydy halvimmallekaan antamasta tulta piippuun, ja kun neekeri oli ehtinyt paikalle, ojensi vartija hänelle pyydetyn tikun. Sanaa lausumatta ponnahti vieras villieläimen lailla vartijan kimppuun ja iski häntä hirveällä voimalla kasvoihin. Vartija lyykähti maahan heikosti parahtaen ja neekeri raahasi hänet rantatöyrään toiselle puolelle, missä häntä ei voitu leiristä nähdä, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja tunki kapulan hänen suuhunsa.
Samassa hetkessä tuli alempaa tienmutkan takaa kaksi muuta olentoa kiireesti paikalle. He olivat ratsain ja taluttivat mukanaan kolmatta ratsuhevosta ja paria kolmea kuormajuhtaa. Ehdittyään työpaikalle he astuivat satulasta. Nyt aloitettiin merkillinen toimitus, sillä toinen miehistä kapusi huuhtelurännille ja lapioi pohjasakkaa säkkiin, jota hänen toverinsa piti avattuna hänen edessään. Säkit sidottiin sitten lujasti kuormajuhtien selkään, minkä jälkeen riennettiin toisille huuhtelukouruille. He työskentelivät koko ajan kuumeenomaisen kiireesti ja ihan äänettöminä ja luoden silloin tällöin salamannopeita katseita mieheen, joka seisoi tähystämässä rantatöyrään kiireellä osittain pajupensaston suojassa. Työn nopeutta ja tavatonta varmuutta arvostellen saattoi päätellä, että miehet olivat tottuneita kaivosmiehiä.