"Eteenpäin — eteenpäin! Mikä teidän on?" ja hänen uhkaava katseensa ilmaisi selvästi, ettei hän sallisi minkään estää aloitettua yritystä.
Helene tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, ja hän jännitti hermonsa. Näillä miehillä oli kuolettava vakavuus mielessä, valkohapsisella johtajalla, hänen kalpeilla apulaisillaan ja noilla tyynillä synkännäköisillä miehillä. Mukana oli jänteviä, päivänpaahtamia miehiä, tiukkaan puristetuin huulin ja kiukkuisin ilmein, ja vaaleatukkaisia skandinaaveja, joiden siniset silmät kiiluivat taistelunhalua. Näitä miehiä oli petetty kerta toisensa jälkeen, jatkuva epäonnistuminen oli saanut heidät puuttumaan äärimmäisiin keinoihin, ja he seisoivat nyt olkapää olkapään vieressä uhittelemassa julmaa lakia. Äkkiä Helene kuuli kadulta komennussanat ja raskaitten askelten töminää, heti sen jälkeen hän näki miesten päitten takaa pyssynpiippujen välähdyksen. Rivi pistinniekkoja sotamiehiä tunkeutui töykeästi joukon ja oven väliin.
"Ulos talosta!" komensi upseeri.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Wheaton.
"Sitä, että tuomari Stillman on kutsunut sotaväkeä avuksi pankin kultavarastoja suojelemaan, siinä kaikki. Kas niin, kiiruhtakaa nyt väleen ulos!"
Miehet epäröivät ensin, mutta tottelivat sitten nyreinä, sillä ottelu Setä Samin sinisten poikien kanssa johtaisi vain arveluttaviin seurauksiin.
"He varastavat meiltä omien sotilaittemme avulla", virkkoi Wheaton kun he tulivat kadulle.
"Niin", vastasi Glenister synkästi. "Olemme koettaneet pitää lakia kunniassa, mutta meidät pakotetaan palaamaan alkuperäisiin menettelytapoihimme. Se johtaa täällä vielä veriseen yhteentörmäykseen."