Farfalla oli yhä vielä yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin oli ollut siitä saakka kuin Riccardo oli tuotu sairaalaan, ja sen lisäksi hänet oli vallannut melkein sietämätön väsymys. Hänen silmänsä olivat kuivat ja hehkuivat kuin kuumeesta, hän ei maininnut sanallakaan että olisi tuntenut surua eikä suonut itselleen hetkeksikään lepoa, vaan oli yhtä mittaa toimessa, valmistellen hautajaisia. Minulta hän pyysi vanhaa paitaa pukeaksensa sen ruumiin ylle, mutta kun tarjosin vanhaa pukuakin, sanoi hän että kun Riccardo ei eläessään ollut koskaan saanut uutta, niin saisi hän ainakin nyt kuoltuansa. Noiden valmistusten ohella piti myöskin murhe muista häntä alinomaisessa puuhassa. Riccardon eläessä oli hän usein auttanut hoitajattaria ja, ollen voimakas ja käytännöllinen, ollut heille suureksi hyödyksi. Nyt koitui hänelle huolta eräästä vanhasta miehestä, joka oli kuollut sairashuoneessa samoihin aikoihin kuin Riccardo ja jolla ei nähtävästi ollut mitään omaisia, sillä ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Hän ei ollut jättänyt jälkeensä ainoatakaan kreutseriä, ja Farfallaa huolestutti nyt se, että vanhus pantaisiin arkkuun jalat paljaina. "Pitääkö hänen, siksi että oli kerjäläinen eikä maan päällä omistanut mitään, mennä paljain jaloin taivaaseen?" sanoi hän, ja hän pani Vanhankaupungin naisten kesken toimeen rahankeräyksen ja sai jokaiselta kreutserin, ja niillä ostettiin sitten tuohon tarkoitukseen soveltuvat kengät.

Vihdoin oli hän saanut Riccardon puetuksi mielensä mukaan, ja tämä lepäsi nyt ruumisarkussa, kiharoillaan punaisista ja valkoisista ruusuista sidottu jäykkä seppele, joka vaikutti varsin räikeästi hänen riutuneiden, juhlallisten kasvojensa rinnalla. "Hän näyttää kuin sulhaselta", sanoi Farfalla tyytyväisenä, katsoen minuun väsyneillä, nääntyvillä, melkein elottomilla silmillään.

Kuten olin luvannut Riccardolle, lauloi hänen hautajaisissaan poikaskuoro tuon laulun, jonka hän itse onnettomalla ajeluretkellämme oli valinnut:

"Murhe murtuu, tuska taukoo
Kuolema kun luoksein saa!"

Olin kuulevinani heidän heleihin ääniinsä kaukaa sekaantuvan hänen hiljaista lauluansa, ja minusta oli kuin olisin nähnyt hänen ihastuneena ja soiton hurmaamana haltioissaan huojuttelevan päätänsä, katse luotuna ylöspäin. Seisoikohan hän nyt paratiisin suurella riemuportilla, katsellen vihreitä oksia, jotka viittoellen kutsuivat häntä sisään, ja ajatellen: 'Nyt olen kotona!' Mieleni oli vallannut harras liikutus ja kaipaus ja katsahdin Farfallaan, peläten että tuo sävelmä olisi tehnyt häneen liian valtavan vaikutuksen, sillä varmaankin hän oli kuullut Riccardonkin laulavan sitä. Mutta näytti siltä kuin hän ei olisi tiennyt mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui; hänen väsyneillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutusta, eivät edes hänen silmäluomensakaan värähdelleet. Kun tuo lyhyt juhlatoimitus oli lopussa ja arkku kohotettiin alustalta, näin ihmeellisen seikan: Farfalla kurotti kätensä häntä lähinnä olevaa seppelettä kohden, joka oli sidottu sypresseistä ja valkoisista ja sinipunaisista astereista, ja hän taittoi siitä kukaan, pikaisesti ja ikäänkuin salaa. Vasta kirkon ovella hänelle näytti muistuvan jotakin mieleen ja kukka putosi maahan; varmaankin hän oli aikonut viedä sen kotiin Riccardolle.

Kirkkotarhalta palatessa kuljimme äänetönnä yhdessä. Hän oli niin voimaton että varmaankin olisi rauennut kokoon, jos häntä olisi huomauttanut hänen väsymyksestänsä. Vanhassakaupungissa hän pysähtyi pienen puodin edustalla ja sanoi menevänsä ostamaan öljyä lamppuun, jonka pitäisi aina palamassa Riccardoa varten. Ihmettelin sitä että niin järkevä ihminen kuin hän suotta hankkisi itselleen tuon turhan menon ja neuvoin häntä ennen kaikkea suomaan itselleen lepoa, sillä kovin oli hän sen tarpeessa. Hän vastasi puheisiini: "Kun lapseni vielä olivat pieniä, oli minulla usein varsin niukalti rahaa, tullessani illalla kotiin, ja silloin sanoin heille aina: 'Katsokaas, tässä on kymmenen kreutseriä. Kumpaako tahdotte, leipääkö vai valoa?' — ja he huusivat aina yhteen ääneen: 'Valoa, valoa!' — ja minä kävin rahallani ostamassa öljyä lamppuumme. Samaten käytän nytkin mieluummin rahani valoksi Riccardolle kuin leiväksi itselleni."

Kertoessaan hymyili hän herttaisesti kuten aina, mutta kolean vaikutuksen teki tuo hymyily hänen valjuilla, riutuneilla kasvoillansa. Minun onnistui saada hänelle tyrkytetyksi rahaa leiväksi, mutta minusta tuntui siltä kuin hänen myöntymisensä olisi johtunut vain ruumiillisesta heikkoudesta.

Kotimatkalla jaoin kaikki lantit, mitä minulla oli mukanani, likaisille pienille lapsukaisille, joita näin kadulla unisina istua kököttämässä tai leikin touhussa silmät suurina astua kompastelemassa. Mieleeni tuli ajatus, että ehkä heidänkin täytyisi olla ilman valoa, kun aurinko, joka oli laskemaisillaan, olisi ehtinyt mennä mailleen, ja sitten he istuisivat jossakin pimeässä, matalassa suojassa, leivänkannikkaa pureskellen, sykkivin sydämin ja pelosta kokoonkyyristyneinä. Mutta en lainkaan pahastunut, kun sitten näin että muutamat noista pikku olennoista heti juoksivat riemuhuutoja päästäen lähimpään puotiin ostamaan rintasokuria ja Johanneksen leipää.

XVII

Löytyy ihmisiä, jotka kyllä voivat esiintyä ylevämielisinä, mutta eivät nöyrinä, joille kuten kuninkaille sopivat armoa osottavat liikkeet, vaan jotka käyvät kömpelöiksi ja tylyiksi, jos heidän täytyy notkistaa polvensa. Köyhien joukossa juuri usein tapaa olentoja, joista haluttaisi uskoa, että heidän sielunsa on muinoin majaillut ruhtinaallisessa asunnossa ja nyt, unohtaen heidän köyhyytensä, muinaisten muistojen valtaamana pakottaa heidät riisumaan repaleensa yltään ojentaakseen ne köyhemmille, — hymyillen ja välinpitämättömästi, ikäänkuin heillä olisi äärettömiä aarteita käytettävinään. Tuota laatua oli Galanta, joka oli vihannut kasvatusveljeänsä, kirkkoherraa, oikeastaan vain siksi, ettei voinut olla huomaamatta ja ihailematta hänen mielenpuhtauttansa, hienouttansa ja sivistystänsä ja oivalsi, että Jurewitsch sekä oman olentonsa että pappisvirkansa perusteella voi vaatia häneltä alistumista. Mutta Galanta, jolla oli himmeä tunne oman luontonsa voimakkuudesta, ei tahtonut alistua, ei ainakaan hänen tahtonsa alle. Mitä sitten Carmeloon tuli, niin olivat he tosin toistensa vertaiset, vaan kun Carmelo oli kunniallinen mies, mutta Galanta oli viettänyt sellaista elämää ettei häntä pidetty kunniallisena naisena, niin olisi hän joutunut kiitollisuudenvelkaan Carmelolle, jos tämä olisi ottanut hänet vaimoksensa, ja sellaisella taakalla ei tuo hillitön olento tahtonut rasittautua. Nyt oli Carmelosta tullut rangaistusvanki, ja heidän keskenäinen asemansa oli sen kautta muuttunut niin, että voi melkein katsoa Galantan tekevän uhrauksen, jos menisi hänen vaimoksensa. Tuo seikka oli syynä siihen että Galanta äkkiä päätti mennä naimisiin hänen kanssansa, kävi miten kävi. Hänen mielensä oli vallannut sääli ja halu suoda heti lohtua ja apua. Hänen täytyi myöskin myöntää, että oli itse suurissa määrin syypää Carmelon onnettomuuteen, ja hän tunsi olevansa velvollinen sovittamaan syyllisyytensä ja korvaamaan Carmelon kärsimykset; mutta pääasia oli kumminkin se, että tuo mies oli onneton, ja hän voi tuottaa hänelle lohtua. Sitä seikkaa ei hän lainkaan ottanut huomioonkaan, että Carmelo oli surmannut hänen veljensä, ihmisen, jonka kumppanina hän oli elellyt ja jonka mieliksi oli tehnyt paheksittaviakin tekoja. Sekoitettuja tunteita ei hänen mielessänsä yleensä liikkunut, ja kun hän kerran oli alkanut paheksia veljensä tekoja, niin rupesi hän häntä vihaamaankin, ja hänen vihaansa kiihdytti vielä tieto että hän itse oli antaunut hänen pahan tahtonsa vaikutuksille alttiiksi, — eikä Torquaton kuolemakaan saattanut häntä lainkaan sovinnollisemmalle mielelle. Tuo tunne, että voi tuottaa toiselle onnea, opetti hänelle nopeasti nöyrtymisenkin taidon, opetti hänet hellästi rukoilemaan. Aluksi ei näet Carmelo tahtonut ottaa korviinsakaan hänen puheitansa avioliitosta, sillä hänen mielensä oli varsin masentunut, ja hän suri haikeasti sitä että oli tuottanut äidillensä niin paljon huolta, ja Galantan täytyi kuin kerjäläisen kärttää hänen suostumustansa.