Vasta pitkän ajan kuluttua huomasin kapteenin, joka istui tuolilla huoneen nurkassa, kokoonkyyristyneenä ja kädet silmillä, itkien aivan hiljaa, mutta hillittömästi kuin lapsi, ikäänkuin ei enää koskaan voisi lakata itkemästä. Vedin itselleni hiljaa tuolin hänen viereensä, laskin käteni hänen käsivarrellensa ja kuiskasin hänen nimensä, ja silloin hän käänsi minua kohden punaiset itkettyneet silmänsä ja katsoi minuun. Sanoin hänelle että hän varmaankin oli hellästi rakastanut tuota lapsukaista ja muutakin samaan tapaan, ja näytti siltä kuin vasta nuo puheeni olisivat saattaneet hänet täysin tajuamaan, mitä oli kadottanut, sillä nyt hän tyrskähti äänekkääseen itkuun. Pyrkien hillitsemään liikutustani nousin paikaltani ja aloin kulkea edes takaisin tuossa ahtaassa huoneessa. Sitten istuuduin jälleen hänen viereensä ja lausuin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa toisaanne, että minulle tuotti lohdutusta se, että hän oli onnettoman Vittorian tukena ja apuna. Mutta silloin hän hypähti pystyyn ja huusi lujalla äänellä: "Onnettomanko sanoitte? Kirottu hän on, kirottu, kun voi elää, vaikka hänen lapsensa on kidutettu kuoliaaksi! Hänen lastansa kidutettiin ja hän ei estänyt sitä! Noiden käsien, jotka surmasivat hänen lapsensa, on hän sallinut koskettaa itseänsä, hän on antautunut tuon paholaisen syleiltäväksi, joka teurasti hänen lapsensa. Niin", jatkoi hän yhä kiivaammin, kirkuvalla äänellä ja henkeä vetämättä, "olisin häntä suojellut, jos hän olisi suojellut lastansa! Jos hän olisi murhannut tuon pirullisen lurjuksen, pelastaaksensa lapsensa, niin olisin häntä puolustanut, — hänelle ei olisi saanut tapahtua mitään pahaa, ja vaikka helvetistäkin olisin noutanut hänet ja asettanut hänet valtaistuimelle kuin kuningattaren." Toinnuttuani hieman pelästyksestäni tartuin tuon raivoavan miehen käsivarteen, ja minun onnistui saada hänet ulos huoneesta ja portaita alas, ja sitten kuljetin hänet samaa matkaa Riemuportinkatua pitkin aina kirkkotorille saakka ja pysähdyin vasta siellä. Lausuin nyt hänelle: "Kapteeni, te olette liian julma. Ken on niin onneton kuin hän, sitä ei meidän tule tuomita, vaan voimme jättää tuomitsemisen Jumalalle." Sanoin hänelle edelleen, että olihan Vittorian nähdessään lapsensa tuskat täytynyt kärsiä enemmän kuin lapsi itse ja enemmän kuin me miehet voimme aavistaakaan. Ja täytyihän sääliä häijyintäkin pahantekijää, jos hänen täytyi kammottavalla tavalla sovittaa rikoksensa.

Mutta hän keskeytti minua kiivaasti ja huudahti: "Ei, ei, en säälisi häntä, vaikka hän saisi iankaikkisesti kärsiä helvetintuskia. Äiti heittäytyy vaikka avonaiseen jalopeuran kitaan pelastaaksensa lapsensa, ja eihän tuo ilkiö olisi voinut tehdä hänelle sen pahempaa kuin tappaa hänet. Tuo pelkurimainen, halpa olento! Lastansa vartenhan hän oli maailmassa, ja kun ei hän voinut uhrautua sen puolesta, niin ei hän ole ihminenkään, on eläintäkin halvempi!"

"Hävetkää", sanoin minä. "Luuletteko te että äiti rakastaisi lastansa vähemmin kuin te?" Tuo pieni, tukeva mies oli nyt aivan väsynyt raivonpuuskasta. Hänen silmänsä vain vielä välkkyivät ja säihkivät tulta, mutta hän oli käynyt kalpeaksi ja pyyhki otsaansa nenäliinallaan. "Sen vain tiedän", sanoi hän levollisesti, "että henkeni uhalla puolustaisin jokaista avutonta lasta, jota näkisin rääkättävän." Hetken kuluttua lisäsi hän vielä: "Odottakaapa vain pari vuotta, niin näette tuon vaimon miehensä rinnalla tai, jos hän on lukon takana, jonkun toisen miehen rinnalla. Minua ette enää näe." Hän aikoi lähteä kaukaisiin maihin ja jäädä sinne. Kun kysyin: "Vihaatteko nyt elämän ihanaa puutarhaa siksi että pieni kukka siellä on tallattu maahan?" sanoi hän hiljaa: "Se oli minun pieni kukkani", puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi kostein silmin merelle päin. Puhelimme sitten vielä hetkisen ja hän kävi ystävällisemmäksi minua kohtaan, mutta puheeni eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Muistan vielä, että hän sanoi: "Maa on kammottava tiheikkö, joka on täynnä toisiansa raatelevia petoja, ja sievät pikkuiset lapset tekevät sen viehättäväksi päivänpaisteiseksi metsiköksi, missä linnut visertelevät ja kukat kukkivat ja lähteet lirisevät." Sitten hän mietti hetken ja lisäsi otsaansa rypistäen: "Mutta sitten heistäkin tulee petoja, jotka purevat ja raatelevat toisiansa."

Aioin seuraavana iltapäivänä mennä katsomaan, kuinka Vittoria voi, mutta näin tultuani talon ovelle sinne tuotavan pientä, lumivalkoista, kultaliistareilla koristettua ruumisarkkua, joka oli kuin kukkia ja leikkikaluja sisältävä kotelo, vaan johon tuo lapsi parka oli pantava itse, ja jossa se oli joutuva kammottavaan pimeyteen, jota kaikki lapset pelkäävät, — ja tuo näky saattoi minut kääntymään takaisin. Nähdessäni juhlapukuisia ihmisiä kiiruhtavan kirkkoon, muistin että oli pitkäperjantai ja että miserere pian alkaisi. Menin sisään ja minun onnistui päästä erääseen oven läheisyydessä olevaan sopukkaan, jossa sain olla jokseenkin rauhassa. Kun kirkossa olijoista aina tuon tuostakin joku tunki ulos ja ulkoapäin taas tuli toisia sijaan, oli koko tiheä ihmisjoukko ainaisessa liikkeessä, ja minäkin, sain väliin varsin tuntuvia sysäyksiä. Vähemmin kumminkin kärsin niistä, kuin turmeltuneesta ilmasta, joka täytti kirkon, ja ihmisjoukon katselemisesta, joka oli tullut sinne muka hartautta harjoittamaan. Jos heidän kasvoillaan olisi kuvastunut iloinen juhlamieli, niin olisin hymyillen tyytynyt siihen, — mutta niillä ei ollut nähtävänä muuta kuin turhamielisyyttä, tylsyyttä, ikävystymistä, töllistelemishalua. Sinne tuli kahisevissa puvuissa nuoria naisia, joiden maalatuille, elottomille kasvoille tuli typerän veikistelevä ilme, kun joku katsoi heihin, tuli myös vanhoja vaimoja, jotka toraillen valmistivat itselleen tietä kyynärpäillään, tuli tyhmän ylpeitä ylhäisiä herroja ja kalpeita työmiehiä, joista toisilla oli tylsä katse ja toiset näyttivät raa'oilta ja ilkeiltä. Kaikkialla vain ulkokullaisuutta, teeskentelyä, tylyyttä, kurjuutta!

Puolipimeässä rukouskammiossa riippui punaisen lampun valaisema kuva, joka esitti ristiinnaulittua, ja sen edessä seisoi vahdissa kaksi mustapukuista liikkumatonta olentoa. Alinomaa täytyi minun kääntää katseeni sinne ja ajattelin: 'Jumal'-ihminen! He kokoontuvat, mutta eivät sinua kunnioittamaan, vaan murhaamaan sinut toistamiseen. Jos voit nähdä tuota kurjaa näytelmää, minkä ihmiskunnan historia tarjoaa, niin sinun täytyy kärsiä katkerampia tuskia kuin kuolemantuskat. Pahoilla teoillansa, röyhkeillä puheillansa, tylyillä katseillansa he ristiinnaulitsevat sinut aina uudelleen, tuskasi lisääntyvät, ja yhä mahdottomammalta näyttää että ne, jotka sinä olet vapahtanut, koskaan vapahtaisivat sinut kärsimyksistäsi. Vuosisata vuosisadan jälkeen vaipuu iäisyyteen, mutta ihmiset pysyvät yhä eläiminä! Niin, kapteeni oli oikeassa, eläimiä ne ovat, mutta eläimiä, joilta puuttuu viattomuus ja arvokkuus, — ja mieletön se, ken heitä muuksi luulee. Pari möhkälettä maata määrätyssä muodossa, aistillisuuden tyydyttäminen pääpyrintönä, kituen palava öljylamppu päässä tuikehtimassa!'

Koko tuon ajan kuluessa, kun minä inhon ja halveksimisen vallassa olin katsellut yleisöä, olivat pappi ja kuoripojat laulaneet, mutta huomioni ei ollut kiintynyt sävelmään. Mutta äkkiä laulu vahveni käyden ylevän surumieliseksi, ja sitten seurasi valtava loppusoinnos. Noissa viimeisissä säveleissä ilmeni kaihoa ja kauneutta niin yliluonnollista, että ne syrjäyttivät mielestäni tämän saastaisen ja halpamaisen maailman. Minusta oli kuin olisin, nähnyt tuon loppusoinnoksen kultakukkana hitaasti aukeavan ja muodostuvan maljaksi, josta armoa uhkui kurjille ihmislapsille. Minulle oli auennut toinen, näkymätön maailma, joka oli yhtä turmeltumaton, ihana, kirkas ja onnekas, kuin meidän on kavala, rietas, turmeltunut, synkkä. Oli siis olemassa jotakin ylevää ja ihanaa, jotakin, joka on äärettömän paljon korkeammalla minua, kuin minä noita inhoamiani onnettomia ihmisiä, ja tuo jumalallinen olento lähestyy meitä kaikkia hellänä ja rakastavana.

Väliin käy niin, että tietää jonkun asian, eikä kumminkaan ole sitä täysin käsittänyt eikä tehnyt henkiseksi omaisuudekseen, — mutta sitten yhtäkkiä näkee sen sellaisessa valossa, että sen voi omistaa itselleen. Niinpä minä tuona hetkenä ymmärsin kertomuksen Jesuksesta, joka ryhtyi tuohon suureen suunnattomaan lunastustyöhön, että otti rakastaakseen kaikkia ihmisiä, noita rumia, loassa rypeviä, halpoja ja heikkoja olentoja. Jos olisi vaikka taruakin vain, että tuo ihmisenkeli on elänyt, niin kumminkin se tosiseikka, että uskottiin häneen ja sydämen kaikkivaltiuteen, että yleensä pidettiin mahdollisena että kukaan voisi rakastaa kaikkia ihmisiä, tuntui minusta olevan takeena Jumalan olemassaolosta ja siitä, että ihmistä odotti parempi tulevaisuus. Olisin halunnut heittäytyä polvilleni ja ilokyyneleitä vuodattaen julistaa tuon salaisuuden kaikille ketä kirkossa oli.

Kun sitten tulin pian sen jälkeen tungoksessa ulos kadulle ja katseeni sattuivat siellä seisoviin lörpötteleviin ihmisiin, haihtuivat vähitellen edelliset suloiset tunteeni, ja sydäntäni, joka juuri oli uhkunut iloa, kouristi inhottava tunne. Korvissani kaikuivat sanat, mitkä kapteeni oli sanonut veljestään: 'Antakoonpa vain Jumala hänelle anteeksi, mutta minä olen ylpeä siitä että vihaan häntä!'

XX

Talo, jossa tavallisesti tapasin Lisabellaa, sijaitsi kadulla, joka muinoin oli ollut kaupungin hienoimpia, mutta jota nykyisin kartetaan sen ahtauden ja pimeyden takia. Molemmin puolin katua kohoaa nimittäin harmaita palatseja, joissa huoneet ovat suuria ja korkeita, mutta juhlallisen synkkiä. Lisabella ei ollut vielä tullut, ja minä istuuduin nojatuoliin ja aloin selailla erästä kirjaa, mutta silloin huomioni kiintyi kadulta kuuluvaan lauluun. Kuulin matalalla äänellä laulettavan surumielistä laulua, jonka sävelmä oli niin omituisen liikuttava että heti jouduin tuollaisen ahdistavan tunteen valtaan, jommoinen mielessä herää, kun keväällä kuulee kaukaa posetiivinsoittoa; mutta nyt tuo tunne oli tavallista voimakkaampi ja selvempi. Menin akkunan luo, ja kadulla näin miehen, joka oli joko sokea tai hyvin vanha, sillä häntä tuki toinen, ja kumminkin hän kulkiessaan muutti hitaasti ja varovasti toisen jalan toisen eteen. Molemmat olivat puetut mustaan pukuun, ja varsinkin oli vanhuksella, joka lauloi, huomattavan arvokas ryhti ja käytös. Tuon tuostakin aukeni akkuna ja kadulle heitettiin rahoja, ja sillä aikaa kuin ohjaaja otti ne maasta, seisoi vanhus liikkumatonna keskellä katua, nähtävästi kykenemätönnä käymään askeltakaan yksin. Silmäillessäni hänen tanakkaa, vähän koukistunutta, mutta jalorakenteista vartaloansa, tulin ajatelleeksi että tuo varmaankin oli Vaivaiskreivi, josta kirkkomuori oli puhunut. Jos hän katsahtaisi ylös, näkisin varmaankin edessäni vanhan juopon inhottavan punaisen naaman, joka ei kuvastaisi mitään muuta tunnetta kuin kiihkeätä halua kuulla rahan kilahtavan kadulle. Ei hän tiennyt mitään tuon jylhien palatsien reunustaman yksinäisen, pitkän kadun äärettömästä surumielisyydestä, ja ehkäpä hän, saatuansa laulunsa loppuun lauletuksi, jo seuraavana hetkenä kiisteli almuista poikansa kanssa, peläten tämän pettävän hänet.