Rosy. Ei, ei, te erehdytte. Rommi sopii hänelle hyvin kyllä; se ei ollut rommi, joka sen vaimo rievun tappoi, sillä hän kuoli vesipöhöön. Hyvä, hän on mennyt siihen, josta ei koskaan enää palaa, eikä ole jättänyt mitään rakkauden panttia jälkeensä. Ei lapsi pahaista riippumaan papan kaulasta. No niin, no niin, me olemme kaikki kuolevaiset — pikemmin taikka myöhemmin — liha on heinää — kukat lakastuvat.
O'Connor. (Itsekseen) Voi pirua! joko taas!
Rosy. Elämä on varjo — maailma on teateri — me hetken tepastelemme.
O'Connor. Hekää tohtori. (Tarjoo nuuskaa.)
Rosy. Totta, totta ystäväni: niin syvä suru ei sitä voi parantaa.
Kaikki on parhaaksi, eikös niin, Aleksanderiseni.
O'Connor. Oikeen, oikeen; lääkitysmiehen pitäis aina hyvillä tuulilla olla. Mutta tulkaa, veikkoseni, jo on kunniallisen Humphreyn aika käydä tuomarin puheilla; tämä on ensimäinen keinomme.
Rosy. Totta, totta; teidän pitäis olla valmiina: vaatteet ovat kodissani, ja minä olen Teistä hänelle haastellut semmoisia, että hän Teitä tuskin malttais odottaa: hän vannoi että teidän piti tulla hänen henkivartiaksensa. Minä, näette, pidän sotaväkeä suuressa arvossa, muuten en huolisikaan niin paljon puuhata asioitanne.
O'Connor. Toden totta minä olen teille ikuisessa velassa, tohtori; ja kun kerran olen saanut Lauretta kultani, niin kylläpä yritän Teille hankkia työtä niin pian kuin mahdollista.
Rosy. Nyt te taas johditte minulle mieleen vaimoraukkani.
O'Connor. Noh, olkaa niin hyvä ja unhottakaa hänet vähäksi aikaa, muuten tulemme kovin myöhään.