Rosy. Voi Dolly parkani! Sinun vertaistas en saa nähdä koskaan enää; käsivarsi kuin luotu kääreesen pantavaksi — suonet ikään kuin tehdyt lansettia varten. Entä ihonsa siliä ja valkea kuin lääkepottu; suunsa niin ympyrjäinen ja supukka kuin kopekanpullon; huulensa kuin ruususylttiä; entä hampaansa — ei tuommoisia vänkäreitä kuin Teillä — särkivät vaikka kuin paljon, kun vaan nykäisi, jopa tulivat ulos. Kyllä olen vetäissyt kymmenkunnan hänen kalliita helmikultiansa. — (Itkee) Mutta mitäs auttoi hänen kauneutensa? Kuolema ei katso muotoon — kaikkein täytyy kuolla.
O'Connor. Jopa se nyt rupeaa saarnaamaan — (ottaa taskusta nuuskasarven).
Rosy. Kaunis ja ruma, käyrä tai suora, rikas tai köyhä — liha on heinää, — kukat lakastuu.
O'Connor. Hekää, tohtori, ottakaa hyppysiin, ja rohkaiskaa mieltänne.
Rosy. Oikein, oikein, ystäväni; surulla ei parane, — kaikki on parhaiksi; mutta se oli suuri vahinko kun vaimo kuoli, luutnantti.
O'Connor. Kyllä kaiketi; epäilemättä oli hänellä hengen lahjoja samaan vertaan kuin kauneutta.
Rosy. Hengen lahjojako! hän olis oljilla tupannut alligatorin nahkan tahi pannut sisiliskon väkiviinaan yhtä hyvin kuin paras apteekkarin rouva koko valtakunnassa. Mitä! hän sai resepteistä selvää ja osasi valita aineet, melkein niin hyvin kuin minä itsekkin: sitte, miten kätevä hän oli laittamaan ulkomaan vesiä! — Seltterin, Pyrmontin tai Homburgin veden teossa hänellä ei ollut vertaista; ja Kissingin ja Emsin vetensä olivat paremmat kuin mitä lähteistä saapi. Ah, Dolly-raukka! hän kuoli martyyrinä omiin keksintöihinsä.
O'Connor. Kuinka niin, sanokaa!
Rosy. Vaimoni parka, hän sairastui siitä kuin ahkerasti koetteli yhtä spaa-veden parannusta, rommia ja happoa sekaan panemalla.
O'Connor. Oi, oi, väkevät ei koskaan sovi veden juonnin kanssa yhteen.