Rosy. Kaikki on entisellään, Aleksanderiseni; tuomari on yhtä kovin äissään kuin koskaan ennen. Minä jälleen koettelin hänen suontansa asiassa, ja, luullen vihahorkkansa lomapäivän tulleeksi, yritin antaa hänelle hyvän neuvon kininiä, mutta se ei auttanut. Hän sanoi Teidän rosvojoukkonne väjyvän henkeänsä ja vannoi että mielemmin näkis tyttärensä punarupulissa kuin sotamiehen kainalossa.
O'Connor. On maar' sotaväki hänelle siitä suuressa kiitollisuuden velassa! Olkoon, menköön, minä nain tyttären ensin ja pyydän perästä päin ukolta lupaa.
Rosy. Niinpä vain, ja hänen perintönsä saa mennä, vai häh?
O'Connor. Oh, hiiteen rikkaus! — Olkoon se missä tahtoo; sit' on kauneutta, Lauretta on yksinkertaisuudessa kaunis, hän on sulossaan kuin puhdas kukkanen.
Rosy. Niin hän se on, niin hän se on, te tyydytte kauneuteen semmoisenaan kuin luonto sen teki, eikö niin! — Ette tarvitse tekosuloa, ei kaunistelevaa silausta, hä?
O'Connor. Totta Jumala, tohtori, te olette oikeassa; Londonin neitseet minusta olivat aina liian hempiät; sen lisäksi ovat varustettuna kuin linnat, niin paljon vannehameita vallina ympärillään, semmoisia rintavarustuksla valaskalan luista, ettei niihin pystyisi pistolinkaan luoti, saatikka sitte Cupidon nuolet; — sitte torni tornin päällä, päässä täynnä salaisia murha-aseita hiusneulojen nimellä, — ja päälle päätteeksi sulka-tupsu, joka sopis Bathin ritarille. Minä, perhana vie, yhtähyvin voisin syleillä amatsonia, joka kireestä kantapäähän on täysissä sota-varustuksissa.
Rosy. Oikein, oikein, Aleksanderiseni! aivan minunki mieleeni puhuttu!
O'Connor. Sitte, tohtori, vaikka vaimonpuolissa rakastan ujoutta, niin tahdon kuitenkin nähdä heidän kasvonsa. Minä pidän muuttuvaisesta ruususta; mutta näillä aatelin amatsoneilla, jos heillä yö-huvituksistansa oliskaan verta kylliksi jälessä että taitaisivat punastua, niin ei ole tilaa poskissa, mihin se vois ilmoittua. Kainous kyllä on sangen hyvä: mutta, minun mielestäni, ei ole mitään maan päällä niin häpiällistä, kuin iänikuinen punastus.
Rosy. Aivan minunki mieleni, aivan niin! Noh, Lauretta ei ole niitä.
Ah! min' en häntä koskaan näe, muistelematta rakasta vaimoparkaani.
O'Connor. (Itsekseen) Ohoh vainki; minun mielestäni se olis perin hullua. Lempoko vertaa Lauretan vanhaan ämmään, joka on ollut kuollunna jo kuusi vuotta!