[1] 167—169.
Tämä Forestin luoma kuva oloista työarmeijassa näytti minusta sitä kauhistuttavammalta, kun vertasin sitä tri Leeten ruusunpunaisiin kuvauksiin. Minä olin siitä niin tyrmistynyt, etten kyennyt edes yrittämäänkään ryhtyä vastustamaan entisen professorin ja edeltäjäni kuvauksia ja johtopäätöksiä.
Oltuaan jonkun aikaa vaiti jatkoi nykyinen pedelli: "Ajatelkaa nyt mainitsemieni tosiasioiden yhteydessä, että "työntekijöillä ei ole äänioikeutta tai vaikutusvaltaa heidän esimiehiään valittaessa."[1] "Kunkin ammattialan kenraali nimittää kaikki alaisensa toimimiehet, mutta häntä itseään ei nimitetä, vaan hän valitaan äänestyksellä, … s. o. vaalin toimittavat ne, jotka ovat aikansa sillä alalla palvelleet ja saaneet eron."[2] Niin ovat siis, hyvä herra Vest, työarmeijan jäsenet 24 vuoden ajan esimiestensä suosiosta tai epäsuosiosta kokonaan riippuvia. Jos he tämän ajan kuluessa tahtovat saada kevyttä tointa, täytyy heidän sokeasti totella kaikkia käskyjä ja kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla pyrkiä suosioon. Heidän täytyy vaikuttaa äänivaltaisiin ystäviinsä niin, että nämä eivät ainoastaan äänestä hallituksen puolesta, vaan myöskin tekevät sen mahdollisimman mieltäosottavalla tavalla. Tilapäiset lahjat, kuten viini ja sikarit herättävät monissa upseereissa ystävällisiä tunteita; jollei työarmeijan jäsen käytä kaikkia tällaisia keinoja ja temppuja, on mahdollista, että hän 24 vuoden ajan saa viettää elämää, jonka rinnalla viljelysorjan tai hiilikaivostyömiehen elämän 150 vuotta siten täytyi näyttää kerrassaan kadehdittavalta. Sillä viljelysorja oli muistajalleen kuitenkin kallisarvoinen kappale, jota ei kevytmielisesti saanut hukata, samalla kun kaivosmies voi jättää työnsä ja muualta hakea itselleen tointa, jos työ tai kohtelu eivät häntä miellyttäneet. Sitävastoin työarmeijan jäsen, joka on joutunut tämän tai tuon upseerin vihan alaiseksi tai joka on asetettu yhteiskunnan vihollisten listalle, koska hänen äänivaltaiset sukulaisensa ovat äänestäneet hallitusta vastaan, — sellainen "teollisuusarmeijan" jäsen saa viettää elämää, jota hyvällä syyllä voimme nimittää "kahdeksikymmeneksi neljäksi vuodeksi helvettiä maan päällä".
[1] S. 153.
[2] S. 153.
"Te näette tästä, herra West, miksi kongressilla ei ole mitään vaikutusta. Suurin osa sen jäsenistä on alituisessa hommassa, saadakseen itselleen, sukulaisilleen ja ystävilleen suosionosotuksia sen kautta, että joka tavalla koettavat palvella hallitusta. Ja tämä on yhdenvertaisuus paraiten järjestetyssä yhteiskunnassa, mitä ihmiskunta koskaan on tuntenut! Tämä on se, mitä tri Leete nimittää inhimillisen onnellisuuden tuhatvuotiseksi valtakunnaksi."
NELJÄS LUKU.
"On kokonaan luonnon lakien mukaista ja sentähden oikein", alkoi Forest seuraavan keskustelumme, "että mies tukee poikaansa, sukulaisiaan ja ystäviään ja auttaa heitä eteenpäin elämässä. Miestä, joka sen tekee, en koskaan moittisi, vaan päinvastoin niitä, jotka laiminlyövät sen, mitä minä pidän jokaisen miehen velvollisuutena. Mutta luonnollisesti täytyy pojan, sukulaisten ja ystävien olla kelvolliset niihin toimiin, joihin heitä ehdotetaan. — Muistelen, että muutamat historioitsijat ovat kirjoittaneet suosikkijärjestelmästä, joka teidän aikananne olisi vallinnut valtion virkoja täytettäessä, ja että varsinkin kenraali Grant'ia syytettiin siitä, että hän aina nimitysasioissa oli antanut sukulaisilleen ja ystävilleen etusijan. Mutta juuri se minua miellyttää tuossa suuressa sotapäällikössä, että hän niin järkähtämättömästä piti kiinni ystävyydestä, ja sitä kernaammin annan hänelle anteeksi erehdykset, joita hän toisinaan teki virkamiehiä valitessaan. Sillä näihin erehdyksiin oli syynä hänen hyvä sydämensä, joka aina oli uskollinen ystäviä kohtaan ja välistä taipuvainen liian suureksi arvostelemaan heidän kykynsä ja kunniallisuutensa. Jolleivät sukulaisuuden ja ystävyyden siteet enää pidä koossa, mihin me sitte enää voimme luottaa. Ja koska jokaisen luonnollisesti täytyy tuntea sukulaistensa ja ystäviensä mieli ja kykeneväisyys paremmin kuin muiden ihmisten ominaisuudet, niin on aivan paikallaan, että hän antaa etusijan niille, jotka ovat häntä lähinnä ja joiden kelpoisuuden hän tuntee."
"Yksi niistä monista vioista, joita meidän julkinen ja ammatillinen elämämme potee, on se seikka, että ei ainoastaan suosikkijärjestelmän vaan myöskin lahjomisen täytyy mitä suurimmassa laajuudessa kukoistaa. Sata kolmetoista vuotta sitte voivat miehet, jotka olivat Yhdysvaltojen ohjaksissa tai joilla lähinnä alemmissa hallituspiireissä oli vaikutusvaltaa, toisinaan mielensä mukaan täyttää virkoja, joissa oli vähän työtä ja hyvä palkka; mutta tuollaisia paikkoja oli verrattain vähän. Liittohallituksen asettamien virkamiesten luku oli, ellen erehdy, vain n. 80,000 ja suurin osa näistä 80,000 virasta oli pieniä postimestarinpaikkoja. Pienten kylien ja piirien postimestarit eivät saaneet mitään palkkaa, vaan osan postimerkkien myynnistä kertyneistä rahoista, ja tämä tulo oli niin kurjan pieni, että ainoastaan kauppiaat, jotka muutoinkin viettivät päivänsä puodissaan ja pitivät tuota "kunniaa" vähine tuloineen vain sivuasiana, voivat ottaa vastaan tuollaisen valtioviran. Lisäksi tuli, että nuo verrattain harvat valtionvirat, joita voitiin kutsua "laiskanviroiksi", täytettiin uudelleen joka neljäs tai ainakin joka kahdeksas vuosi. Mutta meidän hallituksillamme on pitempi elonaika. Viimeksi eronnut oli vallassa 26 vuotta. Ja niiden paikkojen luku, joka hallituksellamme on oikeus täyttää, on sangen suuri. Jokaista kahtatoista naista tai miestä kohti on meillä valvoja eli luutnantti; puhumattakaan kapteeneista, eversteistä j. n. e. Ja kerrassaan uskomattomia me saamme aikaan kynänkäyttelyn alalla. Niinkuin arvattavasti tiedätte, pidetään meillä kirjaa niin hyvin työ- kuin jakamisosastoissa; niin, vieläpä enemmänkin: jokaisella Yhdysvaltain asukkaalla, miehellä ja naisella, on hallituksen kirjoissa oma tilinsä velastaan ja saatavastaan."[1]