Pikku neekeri ja kultaprinsessa
Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä. Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.
Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa, että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi kelpaisikaan.
Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla muu kuin musta!"
Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi. He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.
Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat, että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni hänellä on!"
Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja tekevä hänestä kisällin.
Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa. Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli. Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.
Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä. Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa. Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.
Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut. Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.