Taneli Juslenius näkee kaksi sotaa myrskyvän Suomessa, joista toinen on ijänkaiken hirmuinen muistaa. Sen alussa kirjoitti hän vanhan ja uuden Turkunsa (Abo vetus et nova), jossa koskee Suomen kirjallisuuttaki. Kynäilee muistaki kotimaan asioista ja kärsimyksistä. Suurin tekonsa on "Suomalaisen Sana-lugun koetus", jonka alkulauseesta saadaan kirjallishistoriallisiaki tietoja. – Jusleniusta voidaan kirjallisessa toimessansa verrata hänen aikalaiseensa pispa Svedbergiin Ruotsissa, joka myöski teki sanakirjan maansa kielestä. Jusleniuksessa ei kuitenkaan elänyt niin innollista isänmaanrakkautta kuin Svedbergissä, joka oli niin vimmattu äitinsä kielen hyväilijä, että päätti sillä virsiä taivaassakin veisattavan[51]. – Ilmajoen kirkkoherra Vhael alkoi tehdä täydellisen kieliopin suomesta, mutta kuolema keskeytti hänen tästä työstä; hänen leskensä painetti siitä niin paljon kuin oli ennättänyt valmistua.
Ensimäinen Suomen kirjallishistoriallinen teos painettiin Tukholmissa v:na 1719. Se on latinainen, niinkuin usiammat senaikaiset kirjat; suomennettuna on sen nimi: kirjallinen Turku[52]. Sen tekijä oli Andreas Antonius Stjerman, jonka Wieselgren sanoo kuuluvan "jättiläissukuun" Ruotsin kirjallisuudessa. Hänen kirjallinen Turkunsa ei ole lavia; se sisältää lyhykäisiä elämänkertoja Turun rohvessoreista, ja luettelee heidän kirjalliset tekonsa.
"Ison vihan" perästä jatketaan enemmin ja enemmin kotimaallisten aineiden tutkintoa ja esitystä. Nimet Scharin, Mennander, Gadd, Kalm, Bilmark y. m. ovat tunnetut. Suomenkielinen kirjallisuus karttuu niinkutsutuilla hengellisillä kirjoilla. Aapram Achrenius ja Tuomas Ragvaldinpoika ovat 18 vuosisadan ahkerimmat kynäilijät suomeksi. Tätä kieltä suositellaan Yliopistossaki; väitöskirjoitukset varustetaan suomalaisilla runoilla "onnentoivotukseksi", "corkiast oppenelle" "herr" "candidatille", "auctorille", "respondentille", "rackalle svogerille" tahi muulle "ystävälle", kun "surella cunnialla jutteli", "urhollisest taisteli" eli "miehulisest edes vastaisi" "caunista työtänsä" Yliopiston oppi-istuimelta. Siitä ei suomen kieli paljon hyötynyt.
5. Kahdeksannentoista vuosisadan viimeiset kymmenluvut ovat yleensä Europassa monin tavoin edellisiä aikoja merkillisimmät. Kansalliset liikkeet ja hakemukset lukevat niistä ajoista näkyväisen alkunsa. Tieteet muuttavat vähitellen muotonsa. – Ruotsi suri vielä suuria tappioitansa, ja poti edellisten sotain verisiä haavoja. Se oli menettänyt suurimman osan entistä valtaansa. Siitä seurasi ulkonainen voimattomuus, ja se käänsi Ruotsalaisia enemmin ja enemmin katsomaan ja tarkemmin hoitamaan sisällisiä asioitansa. Tämmöinen riento havaitaan kirjallisuudessaki; III:s Kustaa antoi sen runolliselle osalle vilkkaan menon ja eloisan liikkeen.
Myöski Suomen sivistyshistoriassa alkaa uusi aikakausi viime vuosisadan loppupuoliskolla. Edellisen ajan vähäiset hankkeet kotimaan sisällisen tilan ja muinaisuuden tutkimisessa varmistuvat. Ruotsalaisten esimerkki koitui Suomenkin oppineihin. Kuningas III Kustaan aikakauteen kuuluvat Creutz ja Choræus. Porthanin nero ja isänmaanrakkaus asetti Suomen historian tutkinnon entistä verrattoman paremmalle ja selkeämmälle kannalle. Tämä ikimuistettava mies syntyi ja kasvoi Suomen kansan historialliseksi silmäksi, jonka terävyys ja tarkkuus ei heittänyt juuri mitäkään kotimaallista katsomatta. Porthan oli monitietävä mies, josta syystä hän vaikutti monenpuolisesti tieteellisen ja kirjallisen elämän menestykseen Yliopistossamme. Mutta paraimman ja katoomattoman muistopatsaan nosti hän itsellensä Suomen historian ja kielen tutkimisella. Jos Porthan epäili Suomen kansan tulevaisuudesta, niinkuin on sanottu, niin hän on juuri itse se mies, joka antoi tämän tulevaisuuden toivolle varmemman vakavuuden. Hän valaisi kirkkaasti Suomen muinaisuutta, ja sen kautta on Suomen tulevaisuuski hänen perästänsä käynyt selkeämmäksi ja varmemmaksi. Porthanin ajasta kasvavat kansalliset hakemukset Suomessa.
Kirjallishistoriallisessa katsannossa ovat seuraavat kirjoitukset Porthanilta tärkeimmät: suomalaisesta runollisuudesta, josta tuli vaan 5 vihkoa (väitöskirjoitusta)[53]; historiainen suomalaisista saarnoista, 2 vihkoa[54]; ajatuksia runollisuuden harrastamisen ja kukoistuksen autannosta isänmaassa[54]; historia Yliopiston kirjastosta ja lisiä siihen, yhteensä 25 vihkoa[55]; ja Yliopiston rohvessoreista, 3 vihkoa[56]. Myöskin muista Porthanin kirjoituksista saadaan Suomen kirjallishistoriallisia tietoja, niinkuin esm. Juustenin ajantiedosta (= Chronicon), joka Porthanin muistutuksista ja lisistä on saanut paraimman arvonsa.
Bilmarkin nimi on jo mainittu; hän on ahkera esimies väitöskirjoituksia tarkastettaessa. – Mathias Caloniuksen nero ja oppi täyttää yksinänsä lakitiedekunnan velvollisuuksia Suomen Yliopistossa; kertomuksessansa Yliopistosta puhuu hän kirjastostaki[57]. – Lencqvist, Ganander ja Frosterus ovat myös muistettavat. V:na 1770 alkoi Auroranliittokunta vaikutuksensa; sen perustajat olivat Porthan ja Clewberg. Hedelmä sen toimesta oli ensimäinen sanomalehti Suomessa, seuraavana v:na 1771; nykyinen ruotsinkielinen sanomalehti Turussa Åbo Tidningar lukee siitä perijuurensa. V:na 1776 koetetaan toimittaa "Suomenkielisiä tietosanomia", mutta tilaajain puutteesta lakkaavat yhdestä vuodesta[58] Pietar Juhana Alopæus rupee yleisemmästi tutkimaan Suomen kirjallisia asioita alusta pitäen, mutta ei ennätä pitkälle; hän kirjoittaa myös harvinaisista kirjoista yleisesti, jonka ohessa kertoo Suomenki kirjallisuuden kasvuja[59]. Samaan aikaan tutkitaan Ruotsissa sen maan kirjallisia seikkoja Upsalan Yliopistossa. – Er. Mik. Fant on ahkera väitösten toimittaja Upsalassa, ja G. F. Fant kirjoittaa katkismuksista Ruotsissa[60]. J. H. Lidén luettelee Turun Yliopiston väitöskirjoituksia vuoteen 1779[61].
Uusi vuosisata on alkanut. Porthan nukkuu kuoleman uneen. Yliopisto pukeikse huolihurstiin, Suomi suree ja J. Tengström tulkitsee latinaksi maamiesten kaipaustuntoja Porthanin haudalla. Europan sodan pauhut viskaavat kuohuvat aaltonsa Pohjaanki – Suomi eroitetaan Ruotsista, ja jää enemmin kuin sitä ennen omiin nojiinsa sivistyksensä harrastamisissa. Franzén jättää syntymämaansa, jättää Auran muistorikkaan kaupungin, jossa on runoillut ja tiedoitsinut. Suomen oma on hän kuitenkin.
Nerot vaikuttavat kuoltuansakin. Porthanin henki elää, kasvaa ja selkenee itsetietävämmäksi Suomenmaan oppineissa. – Renvall tutkii suomenkieltä, väittää isänmaan historian opettamisen tarpeellisuudesta Suomen kouluissa, ja antaa tietoja[62] äitinkielen edellisistä tutkinnoista; suurin ja parain tekonsa on Suomalainen Sanakirja. Wallenius kertoo niistä Suomen miehistä, jotka ovat saaneet korkeimman oppiarvon, ennen Yliopiston perustusta[63]. F. W. Pipping asettaa tieteellisen toimensa kotimaalliselle kannalle, väitöksillänsä Yliopiston kirjaston hoitajista[64]. Niinmyös J. J. Tengström, joka antaa väitöksiä kreikankieltä taitavista Suomalaisista[65]. Aikakirjaisessa Aura esittää Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen esteitä, joita selittäessä valaisee senaikaisia tuumia Suomen maasta ja kielestä[66]. Päin vastoin näitä tuumia lausuu pari vuotta sen jälkeen A. I. Arvidsson jalosti ja vapaamielisesti suomalaisen kansallisuuden ja kielen oikeuksista Turun Aamulehdessä. Sen toimittaminen kielletään kolme kuukautta ennen ensivuosikerran loppua. Arvidsson kirjoittaa vielä sanomassa Mnemosyne senaikaisista puuttuvaisista asioista Suomessa ja – hänen täytyy muuttaa Ruotsiin. Siellä kääntää ruotsiksi, lisää ja parantaa Rühsin saksalaisen historian Suomesta ja sen asujista[67]. Kirjallinen toimensa vieraassa maassa on todistanut, ettei tämä kiitetty maamiehemme ole unohtanut Suomen kansan sanalaskua: oma maa mansikka, muu maa mustikka. Toinen kiitetty maamies ja syvä tiedoitsija A. J. Sjögren antaa Pietarissa lyhyen ja valaisevan kertomuksen saksaksi suomalaisesta kielestä ja kirjallisuudesta[68]. R. v. Becker toimittaa Turun Wiikko-sanomia[69], ja vaikuttaa sen kautta tarpeellisen puhdistuksen äitimme kielen kirjoittamisessa; tarkastaa Mnemosynessä Strahlmanin saksalaista suomenkielioppia ja laatii itse paremman semmoisen ruotsiksi. C. N. Keckman tekee ensimäisen täydellisen luettelon suomalaisista kirjoista[70]. I. H. Lagus alkaa Suomen kirkkoa koskevain kirjoitusten julkasemisen[71]. C. A. Gottlund väittää Suomen kansan sananlaskuista Upsalassa ja painattaa Otavan Tukholmissa[72]. Kirkkoherra Strandberg toimittaa Turun hippakunnan paimenmuiston (Herdaminne 1832). Topelius, Judén, Renqvist y. m. kartuttavat suomalaista kirjallisuutta. H. R. v. Schröter tekee Suomen runoja tutuiksi ulkomailla.