Mutta kun jonkun kansan elämän vaiheita tutkitaan ja tarkastetaan, ovat ne kokonaisessa järjestyksessänsä katsottavat ja tuomittavat. Mitä historiassa on tapahtunut, sitä ei voida peruuttaa; sitä vastaan saatetaan vanhat vahingoittavat seikat muuttaa ja parantaa, ja tämä on Suomen kansan ainoa turva ja lohdutus kielensä ja sivistyksensä asiassa. Historia sovittaa kansain kärsimykset; muisto ja toivo antavat toisillensa sovinnollisen käden. Suomen kansan elämän kohtaukset, semmoisina kun ne, ylimalkaan katsottuina, nyky-aikaan asti ovat olleet, saavat sovintonsa sen historian juoksusta.
Edellisissä lauseissa on sanottu, ettei sivistyksen tarkoitus ole kenenkään kansan kuolettaminen, vaan eläväksi tekeminen. Kysytäänkö siis: onko sivistys kuolettanut suomalaista kansaa, onko hävittänyt sen kansallisuutta? niin siihen on vastaus: Ei ole. Vaikka tämän sivistyksen vaikuttavimpina välikappaleina ovat olleet vieraat kielet, on se kuitenki Suomalaisissa itsetietoon herättänyt ja saattanut heidän kansallistuntonsa. Suomen kansalla ei sentähden ole syytä vihata näitä muukalaiskieliä – latinaa ja ruotsia; ne ovat palvelleet sen kalliinta asiaa: sivistystä ja valistusta Suomessa. Epäilemättä on näiden – sivistyksen ja valistuksen – tarkoitus edespäinki sama kun tähän asti, sitteki kun oma kielemme astuu laillisen oikeutensa ja luonnollisen perintönsä omistukseen. Mikä tämä tarkoitus on, se on jo selitetty. Kuinka pian taas suomen kieli pääsee valtakieleksi maassamme, se riippuu paraasta päästä siinä, miten palava ja innollinen rakkaus meillä Suomalaisilla on tulla omituisemmiksi ja vapaammiksi jäseniksi kun tähän asti olemme olleet, muiden kansain joukossa sivistyksen puolesta.
Kysyttäköön vielä: ovatko Suomalaiset osanneet tiedolla ja taidolla käyttää latinaa ja ruotsia sivistyksen hyväksi Suomessa? Tähän on totuuden mukaan kerskaamatta vastattava: Ovat. Ruotsalaisia on tosin löytynyt maamme oppineitten joukossa, mutta Suomalaisten ansio on se, että europalainen tiede ja taide on pysynyt ja juurtunut siinä osassa Pohjaa, jonka Luoja on antanut Suomen kansalle sivistyksen ja valistuksen kodiksi maanpiirillä. Suomen kansa on verellänsä ja hengellänsä puolustanut tätä kallista maatansa ja omaa itseänsä; se on myös sen kautta ollut lujana muurina Ruotsalaisille ja heidän kansallisuudellensa. Tämä sama vähäinen kansa on, kaikissa kärsimyksissänsä, tähän asti miehuullisesti sotinut sanalla, auralla ja miekalla, ja sillä tavoin voimiansa ja taitoansa myöten täyttänyt kutsumustansa ihmiskunnassa. Kun sivistys sulkee sisäänsä kaikki, mitä suurta, hyvää ja kaunista löytyy, niin tämä Suomen kansan kutsumus ei ole ollut eikä saata olla muu kun sivistyksen juurittaminen, suojeleminen ja levittäminen Pohjan kylmillä perillä; viime mainittu velvollisuus on likimäisesti käännettävä heimokansaimme hyväksi. Min pimeä ja hirvittävä ei myöskään nykyisyyden eikä tulevaisuuden otsa ole, että Suomalaiset tahtoisivat, kykenemättömien pelkurien tavoin, erota edeskäänpäin velvollisuuksiensa täytännöstä – sekä kansallisessa että ihmiskunnallisessa suhteessa – tahtoisivat vaihtaa suomalaista kansaallisuuttansa ruotsalaiseen, niinkuin Ruotsissa nämäkin aikoina vielä näytään haluavan ja toivovan. Ymmärrettävä on, että jos Suomen kansa semmoiseen itsessään jo mahdottomaan vaihtoon rupeisi, sen omituinen tila, kohta ja riento kansain joukossa sen kautta olisi keskeytetty. Ennenkun Suomalaiset siis sen tekevät, tahtovat he miekallansa puolustaa omaa elämätänsä viimeiseen veren pisaraan asti, ja sillä tavoin omistaa itsellensä edes kunniallisen kuoleman. Oma henki on rakkain ja kalliin kaikille; sitä puolustaa jokainen ketä vastaan tahansa kuolemaan saakka.
Mutta Suomen kansan elämän säilytykseksi ja kutsumuksen täytännöksi omituisemmasti kun tähän asti on tapahtunut, on yksi ainoa ehto toteutettava: suomen kieli on korotettava valtakieleksi. Se ei ole mahdotoin; siihen on askelma askelman perään vähitellen otettu ennen, ja nyky-aikanaki. Latina on astunut alas tieteiden istuimelta Suomessa. Totta ruotsinki vuoro tulee antaa suomelle täyden vallan. Ja jos latina ei osaa näyttää esm. runollisuudessa Suomessa minkäänlaista Wäinämöistä, niin sitä ei voi sanoa ruotsista, jolla kielellä meillä on ensimäisen luokan runoilijoita. Tarvitseeko tämän todistukseksi mainita nimiä: Franzén ja Runeberg? Kun siis näiden vierasten kielien laita on tämmöinen maassamme, kun Suomalaiset ovat tiedollisesti ja taidollisesti osanneet käyttää niitä sivistyksen välikappaleina, niin aivan kummallinen ja käsittämätöin epätoivo hallitsisi sitä eli niitä, jotka uskoisivat, ettei oma äitimme kieli, voimaan ja valtaan päästyänsä, kelpaisi ja voisi menestyksellä ja hedelmäisyydellä, yleisemmästi kun tähän asti, palvella sivistystä ja valistusta Suomessa.
Latina ja ruotsi ovat olleet Suomen kansalle ikäänkun ottopoikina. Niitä ruokkiessa ja verhoittaessa ei se ole unohtanut velvollisuuksiansa omaakaan kieltänsä kohtaan; on vaan liiemmaisesta kohteliaisuuden tunnosta pitänyt liian kauvan vieraita lapsia pöydän päässä ja omaa lastansa pankolla. Mutta kaikki, mitä nämät kolme lasta, (latinaa saatetaan kuitenki sanoa ukoksi, ruotsia ja suomea sen rinnalla nuorukaisiksi), ovat puheella ja kirjoituksilla julkisuuteen tuottaneet, kaikki se kuuluu Suomen kirjallishistoriaan.
Suomen kirjallishistoria tulee siis sisältämään suomalaisen, latinaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden vaiheita maassamme. Mutta siihen kuuluu myös kaikki, mitä suomalaisesta ajatuksesta ja kynästä on lähtenyt muillaki, paitse mainituilla, kielillä. Se aikaa tulee ehkä pianki, jona muukalaiskieliset kirjoitukset voidaan Suomen kirjastoissa ja kirjallishistoriassa verrata vanhoihin sota-aseisin, joita muiston ja kunnian vuoksi säilytetään tulevain sukuin nähtäviksi, niitä varten erityisesti tehdyissä rakennuksissa. Mehiläisen tavoin ottakoot suomenkieliset kirjoittajat niiden sisällyksestä paraimmat osat ja kääntäkööt ne suomeksi, niin että koko suomalainen kansa saa tilaisuuden tietää, mitä hyvää sen tiede- ja kirjoitusmiehet ovat vierailla kielillä ilmituoneet.
Mutta kun kirjallisuus kaikissa järjestetyissä valtakunnissa on läheisessä yhteydessä monenlaisten laitosten ja sääntöjen kanssa, niin Suomen kirjallishistoria ei voi olla koskematta näihinkin omassa maassamme. Se tulee siis lyhykäisesti katsomaan myös Yliopiston, kouluin, kirjallisseurain, kirjakauppain, kirjapainoin, paino-asetusten j. n. e. seikkoja Suomessa. Erittäin ovat suomen kielen vaiheet myöskin lyhyesti esitettävät. Ja kun kuki kansa, päästyänsä yleisen sivistyksen osallisuuteen, on omituisella tavallansa vaikuttavaisena jäsenenä ihmiskunnan suuressa pereessä, ja niinmuodoin enemmin eli vähemmin toisten kansain yhteydessä, niin Suomen kirjallishistorioitsijan ei pidä, esittäessänsä oman maan kirjallisuutta, välttää siihen kuuluvain seikkoin yleistä silmäilöä valistuneessa maailmassa. Etenkin ovat kirjallisuuden ja kielen asiat Ruotsissa tämän suhteen valaisevat niinä aikakausina, joina Suomi oli sen kanssa yhtenä valtakuntana, ja sitteki kun 1809 vuoden sota ja rauha eroittivat Suomalaiset ja Ruotsalaiset toisistansa.
Seuraa vihdoin puhua Suomen kirjallishistorian aikakausista, ja määrätä niiden järjestyksen. Näiden suhteen on mainittava joka hetken ja silmänräpäyksen kansain elämässä olevan painavasta arvosta. Mutta jotkut vuodet ja ajat ovat sivistyksen kasvannossa verrallisesti muita merkillisempiä kussaki maassa. Historia valitsee ne ikäänkun pysähdyspaikkoiksi sisältönsä esityksessä; ne ovat sen kirjoittajalle ja myöski lukijalle samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat ja lepopaikat matkustajalle. Niiden väliä sanotaan historiassa aikakausiksi.
Suomen kirjallisuudella ei ole monta merkillisempää vuosilukua. Suorastaan siitä on sentähden melkein mahdotoin saada sen historialle sopivia aikakausia. Näin ollessa on paras ottaa ja järjestää ne niistä ulkonaisista seikoista, jotka ovat vaikuttaneet muutoksia ja parannuksia maamme sivistyksessä, ja siis kirjallisuutemmeki asioissa; nämät seikat ovat sillä tavoin katsottavat sisällisiksi ja Suomen kirjallisuuden piiriin kuuluviksi.
Näin saadaan Suomen kirjallishistorialle 6 aikakautta. Ne ovat: