1:n aikakausi v:sta O[99] ... v:teen 1157, jälk. Krist. synt.
2:n " " 1157 ... " 1543 " " "
3:s " " 1543 ... " 1640 " " "
4:s " " 1640 ... " 1770 " " "
5:s " " 1770 ... " 1831 " " "
6:s " " 1831 ... " -- " " "
Tämä on Suomen kirjallishistorian luuranko. Kirjallishistoriallinen tutkinto, taito ja esitys on antava tälle luurangolle lihan ja veren.
Näitä aikakausia määrätessä on pidetty silmällä pää-asiallisesti kahta tärkeää asiaa: sivistystä ja kansallisuutta, jotka kansain elämässä käyvät rinnatusten, ylläpitäen ja auttaen toisiansa. Niin on tapahtunut suomalaiselleki kansalle, vaikka sen on täytynyt sivistyksensä juoksussa tehdä monia poukamia ja mutkia, jotka eivät aina ole olleet Suomalaisten omassa tahdossa.
Nämät aikakaudet voidaan sisällyttää kahteen yleisempään jaksoon. Ne nimitettäkööt: muinaisen ja kristillisen ajan kirjallisuudeksi. Viimemainittu jakaikse: katolisen, uskonpuhdistannollisen, tieteellisen ja kansallisen aikakauden kirjallisuuteen.
Jos kielen puolesta silmäillään näiden 6:n aikakauden kirjallisuutta, niin se on: 1:nä aikakautena puhdas suomalainen; se pistää tuotteillansa muiston voimalla kaikkiin sen jälkeisiinkin aikakausiin. Suomen kansa on sen kautta muistuttanut kutaki elävää miespolvea, etenki oppineita kansalaisiansa, ikäänkun sanoen: "täällä minä olen – elkäät unohtako minua, elkäätkä myös omaa itseänne!" Muisto ja isänmaanrakkaus ovat valvoneet, niin ettei unohdus ole tässä saanut valtaa; – 2:na aikakautena on kirjallisuus paraasta päästä latinainen, ja mainitun muistutuksen kautta myös suomalainen. On vähä ruotsiaki. – Samoin on Suomen kirjallisuus sekaisin suomalainen, latinainen ja ruotsalainen 3:na, 4:nä, 5:nä ja 6:nakin aikakautena. Myös saksaa ja ranskaa ovat Suomen oppineet tällä vuosisadalla kirjoittaneet, ja ehkä vähän ennenkin.
Mitä näihin aikakausiin vielä tulee, niin ensimäinen päättyy uuden uskon tultua Suomeen; sen henki vaikutti kirjallisuuden sisältöön. Toinen päättyy uskonpuhdistuksen päästyä vakinaiseksi maassamme. Se vaikutti hedelmällisesti Suomen kirjallisuuteen, ja korotti suomen kirjakieleksi. Kolmas loppuu Yliopiston perustettua maahamme, ja siitä ottaa neljäs alkunsa. Tämän opetus- ja tiedelaitoksen[100] toimeen pano vaikutti ja on vaikuttanut suuria parannuksia Suomen sivistyksen, ja myös kirjallisuuden kasvannolle. Viides alkaa kansallisista harrastamisista tieteissä ja kirjallisuudessa; Yliopisto oli tämän uuden elämän kehto. Kuudennen aikakauden alku on suomalaisen kansallisuuden aamurusko, jonka selkeys on vuosi vuodelta ollut kirkastumassa nykyaikaan asti, ehkä paljo on vielä tekemistä ja toivomista, ennenkun voidaan sanoa sivistyksen Suomessa juoksevan aivan omaa ja omituista uraansa.
Pilvi-ajat ja hallavuodet Suomen kirjallisuudessa ovat tässä johdannossa jääneet erityisesti merkitsemättä; ne nähdään paremmin itsessä historiassa. Ei myöskään liene tarvis muuta kun lyhyesti muistuttaa siitä, että Suomen kirjallisuuden tuotteet ovat kunakin aikakautena järjestettävät eriluokkiinsa, ja esitettävät eriainettensa mukaan. Nämät luokat ja aineet ovat enimmästi samat kun muidenki kansain kirjallisuudessa.
Moni tiedoitsija varustaa teoksensa ei juuri lyhyillä eikä vähän kiittävillä puheilla tieteensä arvosta ja hyödystä. Se ei ole miksikään viaksi katsottava, kun se tapahtuu ylevällä totuudella ja rakkaalla mielellä, niinkuin tieteiden korkeus ja suuruus vaatii. Näin olisi ehkä tässäki johdannossa erityisesti tehtävä Suomen kirjallishistorian ylistännöksi, paitse mitä siihen kuuluvia yleisiä lauselmia tavataan siellä täällä melkein kaikissa jaksoissa. Mutta "joka ei puolesta sanasta ymmärrä, ei se koko sanasta viisaammaksi tule"[101]. Niin paljo olkoon kuitenki sanottu, että kaikki tieteet koskevat jokaista jäsentä ja kansalaista kussaki maassa, vaikka sen pahempikin useimmat pitävät niiden totuudesta, menestyksestä ja kukoistuksesta sangen vähän mahtia; oma vatsa, sen täyttö, oma voitto ja oman onnen etsintö ovat tavallisesti tieteitä ja taiteita rakkaampia. Kuitenkin eivät yksityisten yksityisimmätkään pyrinnöt ja riennot menestyisi, jos ei tieteitä löytyisi. Erinomattain on historiallinen tiede niin yleisestä luonnosta, että se koskee likimmäisesti kaikkia ihmisiä; se näyttää, miten nykyisyys on syntynyt ja kasvanut menneisyydestä. Jos tämä on yleisesti tosi, niinkuin se epäilemättä on, niin siitä älytään, mistä arvosta kunki maan ja kansan historia erittäin on. Tämän todistukseksi löytyisi tukevia ja valaisevia lauseita esille vedettäviksi semmoisten tiedoitsijain teoksista kun esm. Hegel ja Geijer ovat; vaan ne jääkööt tähän suomentamatta.
Kirjallishistoriaa voidaan sanoa kansan historian sisälliseksi puoleksi. Se näyttää, miten kansa on käyttänyt hengellisiä lahjojansa ja voimiansa kalliimman asiansa auttamisessa ja kartuttamisessa, se on: sivistyksen ja valistuksen asiassa. Kirjallishistoria on ikäänkun kansan valveille herännyt sisällisin omatunto, jos niin saa sanoa; se sisältää nuhteen ja rangaistuksen laiminlyödyistä velvollisuuksista, ja voimallisen kehoituksen parantamaan ja täyttämään, mitä on jäänyt toimittamatta ja tekemättä. Kirjallishistoria on siis ei vähävaikuttavana ehtona ja kiihoituksena sivistyksen edistykselle ja kasvannolle kussaki kansassa.