Mikä suomenkielessä on parain ja hyödyllisin seurata, ei tarvitse monikantaista selvitystä, joskoki siihen eivät kaikki tyytyisi. Se pimeä ja saita aika on ohitse, jolloin tieteitä pidettiin salassa, jolloin ne ainoasti muutamain valittuin mielen virvoitukseksi ja kunnian loisteeksi paistoivat luostarein ja oppisalein kaitaisten seinäin sisällä. Silloin ne olivat vankina, niinkuin aurinko ja kuu vuoren sisässä Pohjolan emännän kateudesta Suomen kansan muinaisaikoina[2]. Mutta niiden vapauden aika piilopaikastansa on jo lähestynyt; tieteiden valoa levitetään kansoilleki kaikissa sivistyneissä maissa. Osaksi siitä syystä ja osaksi paremmasta kansallisuuden tunnosta on niiltä ruvettu riisumaan sitä raskasta haarniskaa, jonka peiton alta ainoasti oppineet ovat osanneet silmäillä niiden salaisia sisuksia. Suomen kielellä ei semmoista muukalaiskielten lainoilla parsittua huntua ole, ja Jumala varjelkoon sitä milloinkaan valmistumasta. Niitä löytyy kuitenki, jotka sovaistuina vanhan totutun tavan rakkaudesta hyväilevät muukalaisia oppisanoja ja toivoisivat niiden ottamista suomenki kieleen. Niiden välttämistä pitävät yksipuolisena suomikiihkona ja vetävät mielestänsä hyvinki tukevia syitä ja perustuksia vaatimuksensa täytännöksi. Näin tavallisesti sanovat: oppisanain ollessa yhteiset, ymmärretään tieteitä niiden kautta paremmin kuin jos ne olisivat kunki maan omalla kielellä; ja kun ne ovat muille kelvanneet, miksikä ne eivät suomelle kelpaisi. Näitä perustuksia likemmin tarkatessa laimistuu niiden tukevuus melkein tyhjäksi.

Muukalaisten oppisanain puolustajat eivät muista eli eivät tahdo muistaa niitä aikoja ja seikkoja, jotka vaikuttivat Europan nykyisten kielten sekoituksen, ja jotka osaksi olkoot oppineitten puolustuksena sen tapahtumiseen. Ihmiset ovat aina aikansa lapset, ja harvat ovat vapaat aikansa erhetyksistä. Mainittu, vielä nytki hankaloittava sekoitus sai alkunsa silloin kuin sivistys ylipäätänsä oli vanhanaikainen (romalainen ja kreikkalainen), ja sen ainoana välikappaleena latina, joka sen turvissa oli tunkeunut kaikkiin maihin ja voittanut vuosisatojen kuluessa melkein yhtä suuren kunnioituksen kun paavi ja hänen pyhänsä katolisessa maailmassa. Alku kun oli tehty paisui sen kasvanto itsestänsä, sillä useammat tiedemiehetki kulkevat mieluisemmin avattua polkua, ennenkun uusia hakevat, olkoon vanha sitte hyvä eli huono, hyödyllinen eli vahingollinen. Harvoin se totuus pysyy elävänä kenessäkään, että ihminen ei ole luotu ummin silmin ja huolimattomasti toimimaan, katsomatta työnsä vaikutuksia tulevaisessa ajassa. Sen unohdus, joka niin paljon pahaa on matkaansaattanut, kieltää ihmisten maailmanhistoriallisia erhetyksiä ja vikoja puolustamasta. Kielten sekoitus on laskettava oppineitten vaikuttamaksi viaksi.

Uskonpuhdistuksen kautta voitolle päässyt ajatuksen vapaus – tämä ihmisen kalliin omaisuus – antoi tieteille toisen juoksun, jota oppineet seurasivat niinkuin valon sotalippua parempaan aikaan. Janoova ihmishenki alkoi saada virvoitusta ja lohdutusta suoraan pyhän raamatun sitä ennen suljetuista lähteistä, ja tieteitäki ruvettiin vähitellen ajan vaatimuksesta viljelemään kansain omilla kielillä. Mutta kun niiden viljelijät sinä aikana ja kauvan jälkeenki päin osasivat paremmin latinaa, kreikkaa ja hepreaa, saattoi se heitä sekoittamaan maansa kieliä. Taitamattomuudesta unohtivat omain kieltensä varat, jotka epäilemättä olisivat alusta pitäin riittyneet tiedekieleksi yhtä hyvästi kun latina silloin kuin tieteitä sillä aljettiin harjoittaa. Ensimäiset suomenkielisetki kirjoittajat pistivät rakastettua latinatansa suomalaisten lauseinsa väliin, niin ettei suomikaan ole sen suhteen jäänyt osattomaksi. Item[3] pantiin siihen, jossa sana myös, anno, jossa vuonna, errata typographica Catechismuxesta[4], jossa katkismuksen painovirheet, j. n. e., olisi saman sanonut suomalaisenkin ymmärrettäväksi.

Jos valmiit oppisanat ovat yhdeltä puolen helpot ottaa vennon vieraisin kieliin, ei siitä syntynyttä kielten turmelusta sentähden käy toiselta puolen milläkään muotoa puolustaminen. Semmoista helppoutta saattaisi totuuden mukaan arvata laiskuudeksi; vaan jos se oppineitten vireydelle tuntuu liian rumaksi moitteeksi, saa sitä kaikitenki sanoa huolimattomuudeksi toisten tavaran hoidannossa ja käytännössä; sillä kielet eivät ole oppineitten – ne ovat kansain kalliimpia omaisuuksia. Siksi sen nykyinen aika on tekotoimellisesti osoittanutki, koska entisten oppineitten huolimattomuutta kansain kielten käytännössä on useissa maissa ruvettu hylkimään. Heidän jättämiä muukalaisjälkiä on oppisanainki puolesta koetettu puhdistaa esm. Ruotsissa, Saksassa, Norjassa ja erinomattain Tanskassa. Ruotsalaiset vaikeroivat sitä paitse saksan, ranskan ja siskokielensä tanskanki vaikutusta heidän kielessänsä[5]. Löytyy siis muuallaki kielen puhtauden harrastajoita.

Puheeni oppineitten kielellisestä huolimattomuudesta ei milläkään tavalla alenna heidän suurta ja kiitettävää ansiotansa tieteiden tuonnista kuhunki maahan ja niiden ylläpidännöstä kussaki kansassa. Ainoasti typeryys voi lauseissani etsiä semmoista alentamista ja sen sivulla luulla unohtaneeni tiedemiesten pää ansiota heidän vaivaloisessa ja useimmittain palkitsemattomissa töissänsä. Mitä taas siihen tulee, että yhteiset oppisanat huojentaisivat tieteiden ymmärtämistä kaikilla kielillä, niin se etu on sangen yksipuolinen ja vähäinen. Siitä ei olisi pienintäkään hyötyä muille kuin kunki maan oppineille. Mutta onko heidän hyötyynsä enemmin katsominen, onko heidän voittonsa tässä kalliimpi kun kansain kielten puhtaus? Ei suinkaan! Sitä eivät isänmaan mieliset tiedemiehet missäkään tahdokaan, eivätkä suvaitse. Jos esm. suomenkieli sekoitettaisiin muukalaisilla oppisanoilla, rakennettaisiin sen kautta kansallemme samanlaatuinen tieteellinen aituus, jota muualla koetetaan saada puretuksi, ja joka Suomessakin, ensin puhtaana latinaisena ja nyt joitakuita vuosia ruotsalaislatinaisena, on seisonut lujana vartiana tieteiden temppelin ympärillä, niin että maamme oppineet ovat rauhassa saaneet olla sen sisässä vaikka sokkosilla. Myödytettäneen kuitenki siinä olevan kyllä vääryyttä ja kärsimystä, että Suomen kansa niin pitkän ajan on elänyt sivistyksensä puolesta muukalaiskielten turvissa. – Mutta tästä on soveliaampi tila toisessa kohden puhua. Kysyn tässä vaan: ovatko tieteet ainoasti tiedemiesten hyväksi vaiko kansainki hyödyksi syntyneet ja kasvaneet? Totta kansainki, jotka kustantavat oppi- ja tiedelaitoksia. Kaikki jäsenet kussaki kansassa ovat velkapäät saamaan osansa tieteiden aarteista omalla, sekoittamattomalla kielellänsä. Vaillinaiseksi supistuu muuten tieteiden tarkoitus, joka tosin on likimäisesti niiden oma vaurastuminen; mutta siihen on suljettu myös niiden ulospäin sivistyttävä voima. Kunki kansan oppineet ja kynäilijät ovat jakamamiehet.

Kun nyt muista kielistä liestytetään muukalaisia sanoja niinkuin vieraita tutkaimia ainaki, niin pitäisikö meidän Suomessa astua jäljestä jälkeen toisten kansain, ottamatta pienintäkään oppia heidän huolimattomuudestansa ja erhetyksistänsä. Kyllä sillä tavalla olisi helppo tieteitä suomeksi viljellä, ja huokea myös jättää tulevain miespolvien täytettäväksi, mikä on nykyisten velvollisuus. Suomen kielessä ei toki ole paljo tuntuvia muukalaissanoja ja sen kirjoittajat ovat tähän asti tehneet oikein, etteivät ole antaneet vietelläitä yhteisten oppisanain puolustajilta, jotka tavallisesti ovat kielen vuoksi huonoja Suomalaisia ja ehkä senki tähden eivät katso sitä miksikään viaksi, jos kirkasta kielilähdettämme sekoitettaisiin jähmettyneillä pisaroilla latinan ja kreikan seisahtuneesta kielivirrasta. Ahkeroidessa toimeen panna tieteitä omalla kielellä on kaikkein velvollisuus katsoa kielemme puhtautta ja Suomen kansan sekä nykyistä että tulevaista hyötyä. Kuki miespolvi elää ainoasti silloin totista elämää kuin toimensa koituu hedelmällisesti tulevaisuudellekin.

Tuskinpa niin kelvotointa kieltä löytyy, ettei sillä omintakaisesti saattaisi toimittaa kaikkia elämään kuuluvia asioita. Suomenki kieli on niin miehistynyt, että ainoasti sen taitamattomat ja sen ylenkatsojat voivat sitä sadatella raaksi "pohjanperän kieleksi", joka muka kelpaisi vaan savupirteihin ja tuhman talonpojan suuhun, niinkuin muutama mokoma herra oli joitakuita vuosia takaperin katsonut soveliaaksi viisaudessansa lausua, juurikun hän eli hänen kaltaisensa olisivat paljonki vaivanneet päätänsä kielemme opinnassa, saattaaksensa siitä sanoa hyvää eli pahaa. Semmoista ei kukaan tervejärkinen rohjenne enää lausua, mutta kuullaan vielä nytki suomea päätettävän köyhäksi ja taipumattomaksi. Semmoiset moitteet ilmoittavat kuitenkin enemmin sanojainsa taitamattomuutta kuin suomen kielen kehnoutta. Moittijat tekisivät kotimaallensa ja varmaan itsillensäki suuremman kunnian, jos muistaisivat ettei kielienkään tunteminen pilvistä putoa, ja siis totuudessa pysyäksensä oppisivat tarkemmin sitä kieltä, joka heistä on niin raaka ja käyttymätöin. Mutta pakkoa ei ole kelläkään, eikä suomen kieli sitä tarvitse. Sillä on aina ollut ylenkatsojoita jos ystäviäkin. Mikael Agrikolan täytyi aikanansa vakuuttaa tohkomaisten lohdutukseksi: "kylle se cule somen kielen, joka ymmerdä caikein mielen"[6]. Niin olkoon luvallinen aikanammeki vakuuttaa kaikille vastustajille ja epäilijöille: kyllä suomen kielellä varaa ja taipuvaisuutta on, kun vaan löytyisi enemmän sen taitavia käyttäjiä. Niiden joukko taas vuosi vuodelta ilahuttavasti enenee, niin että kaikki suomen kieltä taitamattomat jäävät häpiään ja ummikoiksi omassa syntymämaassansa.

Suomen kielen kunnollisuudesta ja varallisuudesta ei voida totuuden mukaan muuta sanoa kun että sillä kykenee toimittaa kaikkia niin hengellisiä kuin maallisia, kaikkia niin tieteellisiä kuin käytöllisiä asioita maassamme yhtä selvästi, jos ei ensittäin niin sujuvasti ja helposti, kun millä kielellä tahansa. Kieltä elköön siis vedettäkö esteeksi, kun kysymys on sen luonnollisesta oikeudesta päästä vallalle omassa kasvinmaassansa. Jokainen kokekoon ja harrastakoon sanalla ja työllä poistaa todelliset vastukset ja pönkät kielemme tieltä; ne ovat sitä sitkeemmät ravistumaan, kuta vanhemmat ovat.

Ulkomaalaisetki kiittävät suomen kielen kauneutta ja rikkautta. Suomen asujat itset sitä vaan moittivat ja ylenkatsovat. Niin esm. kuuluisa tiedemies ja taitava kielien tuntija Saksassa Jakob Grimm sanoo suomen kieltä mitä sulosoivimmaksi ja taipuvaisimmaksi koko maanpiirillä[7]. Myöski tanskalainen kielentutkija Rask ja norjalainen Stockfleth kiittävät Suomalaisten kieltä kauniiksi ja säännölliseksi; edellinen vertaa sitä italian, jälkimäinen heprean kieleen, jota on kutsuttu uskon kieleksi[8]. Niinikään saksalainen kielentutkija Becker ylistää kieltämme[8]. Löytyy omainki maamiesten joukossa semmoisia kun esm. Juslenius, Porthan, Lönnrot, Castrén, Arvidsson j. m. m., jotka ovat ymmärtäneet antaa arvon äitimme[8] kielelle. – Kun perhe ja perheellinen elämä on se kehto, josta kaikki siunaus, hyvyys, lujuus, rakkaus ja säädyllisyys sikiää ja nousee kaikissa kansoissa, niin mikä on hirmuisempi kevytmielisyys kun se, että suomalaiset vanhemmat opettavat lapsillensa esm. venäjän, saksan, ranskan kieltä, välistä yhtaikaa lasten puhumaan alkaessa, vaikka itset lapsuudessansa eivät osanneet tuskin muuta kun suomea. Sillä tavalla kasvatetaan Suomen maalle hontelomielisiä ja kylmäsydämisiä kansalaisia, ja isänmaan rakkauden pyhä tuli tukautetaan jo kätkyessä.

Mutta oppisanoihin on jälleen käännyttävä. Edellisestä näkyy, ettei niitä vastaan ole yleisesti puhuttu. Kuinkas sitä voisikaan? Oppisanain välttäminen etenki tieteellisissä aineissa on mahdotoin – olisipa vahingollinenkin. Kaikilla ihmisillä, jotka eivät peräti ole Diogeneen kaltaiset, on usioita vaatepukuja – on juhlallisia, on jokapäiväsiä. Niin on kaikilla vähänki sivistyneillä kielilläki monta eri muotoa, jonka esiteltävä aine joka kerta määrää, millainen sen on oltava. Kukali mieli, sikäli kieli. Mutta niinkuin oma olkileipä on vierasta vehnäleipää parempi[9], niin kielilainatkin ovat kartettavat. Oppisanat otettakoot suomen kielen omista varoista ja tehtäkööt sen luontoa ja lakiloita myöten, niin ettei semmoisia outoja sanoja sepitettäkö kun esm. osanto, omanto[10], einen, jäseisesti, leikkale, tosite[11] j. m. m. ovat, joita suomi ei väen väkisellä voi tuntea omaksensa. Näistä on muistutettava, ettei nimikoista saada johtosanoja päätteellä nto, ntö, eikä supistuvista tehdiköistä nimiköitä päätteellä kkale. Jäsenestä saadaan jäseninen ja siitä jäsenisesti. Sanat: valle, einen, tosite[11] ovat peräti luonnottomia vesivesoja. Väärin johdetut sanat ovat haittaavammat kuin muukalaiset; usiasti ei niitä ymmärrä muut kuin niiden tekijät ja tuskinpa hekään pitemmän ajan kuluttua.