Kieli on ajatuksen muoto. Ajatus synnyttää uusia käsityksiä ja käsitykset sanoja. Itsessään on ajatus yleinen ja yhteinen kaikilla kansoilla; mutta se ei pukeu samaan sanalliseen järjestykseen kaikissa kielissä. Sanain keskinäinen sopu on sentähden erilainen erikielissä. Tämä on sanomattoman painava vaarinottaa. Joka sitä vastaan rikkoo, turmelee kielen paljon enemmin kuin väärin johdetuilla ja muukalaisilla sanoilla, josta syystä semmoista kielen turmelusta vastaan on myös enin sotiminen. Mutta se ei pilaa ainoasti kieltä, se sortaa myös kansan omituisen luonteen ja itsenäisen mielen, niin ettei esm. Suomalainen vihdoin tunne itseänsä Suomalaiseksi, Ruotsalainen Ruotsalaiseksi j. n. e.[12]. Ken ei tiedä, kuinka suomea on tämän suhteen vuosisatoja runneltu, olletiki saarnoissa ja niin kutsutuissa hengellisissä kirjoissa, joissa sanat tosin useimmittain ovat suomea, mutta niiden sopu milloin latinaa, milloin ruotsia, milloin saksaa, milloin mitäkin. Tämän turmeluksen jäljet menneinä vuosisatoina jäivät luonnollisista syistä huomaamatta ja tarkastamatta. Niin ei ole asian laita tällä vuosisadalla ollut. Sen poistamista on jo monta kymmentä vuotta tarkoitettu tarpeellisilla muistutuksilla, neuvoilla ja varoituksilla aika ajoittain sanomalehdissä ja muissa kirjoituksissa[13]. Onko niistä ollut toivottua apua ja seurausta? Aina toki vähän, joka nähdään suomalaisen kirjallisuuden uudemmista tuotteista, ehkä niissäki tavataan vikoja ja vaillinaisuuksia, monessa kirjassa paljonkin. Ne sikiävät suurimmaksi osaksi siitä, että moni pitää itseänsä syntyneenä mestarina, huolimatta kielen oppimisesta, johon tarvitaan enemmän aikaa ja vaivaa kun esm. tanssimestarin temppuihin. Kieliopin säännöt ja ohjeet kun heitetään tuntematta, tulee kirjoitus kirjoittajan syntymäpaikan kielen kaltaiseksi, (eikä aina sitäkään), josta syystä kaikki eivät sitä ymmärrä. Tämmöisiä oppimattomia työjuhtia on ruvennut ilmautumaan suomen kielisenki kirjallisuuden vainiolle, enemmin rahan ja oman voiton himosta kuin totisesta rakkaudesta ja taipumuksesta kirjallisiin toimiin. Virheettömyyttä kaikissa kielen osissa ei ole kuitenkaan keltäkään odottamista niin kauvan kuin suomalainen kielioppi, etenki sanain sovussa, on täydellisempään selkeyteen kun tähän saakka saamatta, ja, joka on tässä niinkuin muussaki nykyään pää-asia, niin kauvan kuin Suomen oppiva nuoriso ei saa oppiansa ja sivistystänsä maamme omalla kielellä. Kunne se Alkeis-kouluista Yliopistoon asti ja sen läpi tapahtuu ruotsin kielellä, tungeikse paraimmiltaki kirjoittajilta enemmän eli vähemmän sanansovullista muukalaisuutta suomen kieleen – ja se on kärsittävä auttamatoinna vikana. Suuri ja väkevä vartija on tämän suhteen Suomen muinaiskirjallisuus. Sen suojeluksen takana ja oleskelemalla kansan keskuudessa saattaa jokainen sivistynyt Suomalainen säilyttää kielellistä suomalaisuuttansa jotensaki puhtaana. Näitä keinoja, jotka muussaki katsannossa ovat hyödylliset, ei pitäisi kenenkään laiminlyödä.
Merkittävä on myös nimien ja nimitysten kirjoittaminen suomeksi, josta vielä ei ole tultu vakinaiseen päätökseen, vaikka siitäkin on paljo mietitty ja muistutettu, sekä myötä että vastoin. Se ei kumma olekaan, koska asia on yhtä monimutkainen kun vaikia ja tärkeä. Toiset ovat tässäkin enemmin pitäneet silmällä suomalaisuutta[14], toiset muukalaisuutta[15]. Epäiltävä ei ole, kenen puolelle oikeus nyt jo on kallistunut ja vihdoin päättyy. Asia on senlaatuinen, että siitä voisi yksinänsä kirjoittaa hyvänki väitöksen, joka myös olisi suotava ja tarpeellinen. Tässä seuraa vaan muutamia yleisiä muistutuksia ja ohjeita.
Likimäisesti liittyy tämä kysymys suomalaiseen äänioppiin. Jos sitä kiinteästi seurataan, pitäisi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin yleensä kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis – silmän ei pidä nähdä muuta kun korva kuulee, jota ohjetta on muissa kielissä koetettu noutaaki – mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka esm. Ruotsin Akatemia miltei säätänyt sitä yleiseksi laiksi ruotsin kielessä, ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron kirjoitustavassa[16]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla käytöllisen esityksen[17], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita tieteellisiä ystäviä; seurajoita aivan vähän, vaikka hän kyllä taitavasti suoritti vaikian asian. Tämä ohje onkin ensi katsannolla vietteleväinen, mutta syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi leikkikaluksi. Se on mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa kielien omissakaan sanoissa ja nimissä, saati sitte vieraissa. Ensiksi: kuka voi silmin nähtäviksi merkitä kaikkia niitä pieniä ja hienoja mutkelmia, väreitä ja hengelmiä, joiden kautta täysinäiset äänet sukelteleivat ja sitouvat sanoiksi? Palkitsemattoman hyödyn ja voiton tekivät puustavien keksijät sekä kirjoittajille että kirjanpainajille ja lukijille, sen kautta, että laittoivat puustavia vaan täysinäisille äänille. – Toiseksi: mikä on korvakuuloa epävakaisempi, ja kenen puhetta pitäisi korvan kuulla? Suomessa esm. Inkeriläisenkö, Karjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen, Satakuntalaisen, Hämäläisen, Uusmaalaisen vaiko Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripitäjäläisen ja Kyläläisenkin? Totta kaikkein, sillä kaikkein korvalla on tässä sama oikeus. Mutta mikä siitä seuraisi? Yhtä monta kirjoituslaatua kun murretta. Onnetoin sekasotku, joka hengellisesti murhaisi koko kansan!
Mainitun ohjeen ollessa siis arvottoman, lavenee vapaus tässä kysymyksessä. Mutta missä on sen määrä ja kuka sen päättää? Sepä näyttää vaikialta vastata. Erhetystä ei ole pelkäämistä, sanoessa sen olevan vapaudessa itsessänsä, joka ei salli tässä enemmin kuin muussakaan ulkopainoa ja sortoa. Sen omat rajat ovat tässä yhdellä puolen suomen kielen yleisessä luonteessa ja kasvannossa, toisella nimien ja nimitysten sortamattomassa selkeydessä. Nämät ovat tässä pää-asiallisina ja paraimpina osviittoina. Erityisiä ohjeita niiden likemmästä käytännöstä laatiessa on suurin varovaisuus ja taitavaisuus varsinki puustavien muutoksen suhteen vaarinotettava. Siitä on ymmärrettävä tämän kysymyksen olevan oppineitten suomen tuntijain ratkaistava, ensin tiedollisesti ja sitte käytöllisesti eli rinnatusten kumpaisellaki tavalla, koska tieto ja käyttö aina käyvät elämässä käsikkäin. Kieltoa ei kuitenkaan ole muidenkaan sanomasta ajatuksiansa, vaikka ne tavallisesti ampuvat syrjään, niinkuin taitamattomain nuolet ainaki, ja ilmoittavat enemmin omia luuloja kuin asiaan perustetuita mietteitä.
Jos kielen historiaan katsotaan, niin kaikki siihen juurtuneet, kansan tuntemat sanat, nimet ja nimitykset vieraasta alkuperästä ovat muuttuneet suomalaisiksi, jommoisina ne myös ovat otetut kirjoituskieleen, paitse mitä jotkut ovat ruvenneet niitäki muukalaisiksi purkamaan[18]. Kun siis kansalla on ollut lupa kielensä ahjossa muodostaa vieraita raaka-aineita (jos sana on sovelias), niin eikö sama oikeus olisi kansan oppineillakin? Vai pitäisikö entisyyden lanka tässä äkkiä katkaista, ja sekoittamatoin muukalaisuus kieleen istuttaa? Semmoiset hyppäykset eivät ole kansain sivistyksessä tavalliset, eivätkä hyödylliset. Joka maahansa ei tahdo kasvattaa kahta lahkoa – sivistymätöintä ja sivistynyttä – se pitää suurimman huolen kielen omituisesta edistyksestä.
Sivistyksen tultua kielenki puolesta suomalaiseksi, muuttuu Suomessa melkein kaikki toiselle kannalle. Sitä kansa odottaa niinkuin maallisen onnensa ja toivonsa ihaninta auringon koittoa, saattaaksensa nousta muiden sivistyneiden kansain riviin, omituisesti ja vapaasti täyttämään kutsumustansa maailmanhistoriassa. Käännös on tehtävä, josta "ura uusi urkenevi"[19], ja se on nykyisen miespolven alotettava. Kunnollisten koulukirjain toimittaminen on aikamme tärkeimpiä ja tarpeellisimpia töitä. Niiden kautta pannaan itu suomenkieliselle tieteelle, josta nesteinen kaste nousee kansallisen kirjallisuuden kasvannolle maassamme. Sentähden on ei ainoasti oppisanain, joista jo olen sanonut ajatukseni, vaan myös nimien ja nimitysten kirjoittamisessa tarkka päätös otettava.
Taitavain tarkastettaviksi esitellään tässä seuraavat ohjeet:
1) Kaikki, mikä ei ole enemmin toisen kuin toisenkaan kansan, eli joka on yhteistä tahi monen, kirjoitetaan ihan suomen kielen vaatimuksia myöten.
Siis esm. – taivaan kappalten, tähtien ja ilman sattumusten; suurempien merien, jokien, lahtien ja vuorien; eläinten, kasvuin, hedelmien, kivien ja mitallien; virkojen, ammattien, kuntien, arvoin ja költtien; tavarain ja kaluin; tieteisin, taiteisin, teollisuuteen, maaviljelykseen, rakennuksiin, kauppaan, hallitukseen, sotaan, meren kulkuun j. n. e. kuuluvat nimet ja nimitykset. Uusia tehdään myös tilaisuutta ja tarvista myöten.
2) Kaikki, mikä on kunki maan ja kansan oma omaisuus, kirjoitetaan kunki maan kielen mukaan.