Niin, kunnes meri virtaa pois, ja sulaa vuorten jää: Sua lemmin vielä, armahin, kun suljen silmät nää.
Ja hyvästi nyt, lemmittyin!
Hyvästi hetkeks vaan!
Taas tulen luokses, lemmittyin,
vaikk' äärest' ääreen maan.
Hän veitikka on pieno.
Hän veitikka on pieno, niin veikeä ja vieno; hän on niin hellän hieno, mun vieno armahain.
Vaikk' kaino, täynnä tulta! Hän sydämen vei multa, ja alta vainoin kulta saa suojaa rinnoillain.
Hän veitikka on pieno, niin veikeä ja vieno; hän on niin hellän hieno, mun vieno armahain.
Pois huolten lentää annan, ja vaivat mailmanrannan ma hänen kanssaan kannan; nään onnen riemut vain.
Casslis-purolla.
Nyt rannat, rinteet vihannoi, ja laulaa linnut, oksill' leijuin; nyt tuoksuu kielot Girvan-vuon, miss' suviöin käy kisat keijuin. Suuss' illan Casslis-puron luo vien rantain rauhaan immen kainon ja sieluun kätken katsehet, nuo silmäniskut Meerin ainon.
Ken kysyy kultaa, kunniaa, vain hurjaa huolta saa hän kantaa. Mut omaksein kun Meerin sain, mit' enää onni voiskaan antaa! Niin jään mä Casslis-puron luo, kanss' immen heitän huolten painon; ma sieluun kätken katsehet, nuo silmäniskut Meerin ainon.