Ylämaan Meeri.
Te metsärinteet, versokaa Montgomeryn linnan luona, maat, kukkaan käykää, virran veet, kohiskaa vaahtovuona! Siell' ilo kevään kerkein on, syyshohde haikein varmaan; näet siellä viime kerran näin Ylämaan Meerin armaan.
Ol' lehdet hennot koivuilla ja kukat pihlajalla, kun painoin immen povellein puun valkolatvan alla. Vait hiipi hetket kultaiset, voin kuulla sykkeet parmaan; näin valoks, innoks elämän Ylämaan Meerin armaan.
Toi ero pitkät syleilyt ja valat lujain liittoin; taas yhteen tulla luvattiin, jäähyväisiä viittoin. Mut oi, jo ruusun äkkipäin vei vilu kuolon karmaan! — Nyt nurmi peittää, haudan yö Ylämaan Meerin armaan!
Oi, kalvas nyt on rusosuu, min hehkuun suukot painoin! Ei säihky enää silmät nuo, joiss' asui puhtaus kainoin! Jäi tomuks sydän lemmekäs ja kätköön paaden harmaan, — mut säilyy muisto sielussain Ylämaan Meerin armaan!
Meerille taivaassa.
Sä viime tähti, kalvas koi, mi hymyin vilkut aamuin ain, nyt sätees taas sen päivän toi, mi Meerin riisti rinnoiltain. Oi, Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun, vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?
Kuink' unhottaisin päivän tuon ja Ayrin armaat siimehet, kun liiton teimme luona vuon: oi, eronhetket kaihoiset! Ei ikiaikain kulkuhun nuo riemuin muistot häivy pois, sun kuvas, viime suukkos sun! — Ken viimeiseks sen luullut ois?
Ayr solui, hiekkaan loiskahtain, sen kätki viidat metsämaan, ja koivut, kukat pihlajain loi sulo seutuun tuoksujaan. Liversi linnut, lempi soi, jäi kielot kainot patjoikses; — oi, liian joutuin lännen koi toi hetket illan mielehes!
Nuo maisemat ma aina nään, visusti vaalin muiston tuon! Oi mieleen yhä syvempään se uurtuu vain, kuin uoma vuon! Sä Meeri, henki häipynyt, miss' asut tuolla väikkeessäs? Mun vaisun, voitko nähdä nyt, nää murheet kuulla ystäväs?