Ballochmylen maat.
Käy Catrine-metsä kellervään, syyshohteen nurmet, kentät saa; ei leivo laula niityillään ja luonto hiljaa uinahtaa. Syys-teiltä Meerin laulu raikas se helkkyi, täyttäin lehdot, haat, ja kaukometsä vastaan kaikas: "Hyvästi, Ballochmylen maat!"
Taas kukat takaa talven jään ne kentät, laaksot kirjavoi; käy linnut esiin kätköistään, ja ilmaan riemulaulut soi. Mut pois jää multa laulupuistot ja sulo siimeet kukikkaat; hyvästi, Ayr, ja armaat muistot, hyvästi, Ballochmylen maat!
Vaikk' kävis mistä tuulen tie.
Vaikk' kävis mistä tuulen tie, sain rakkaaks länsituulen; se saapuu luota lemmityn, tuo viestit armaan huulen. Veet välill' on, vyö hongikon ja vuoret ilmanrannan; mut aikaan työn ja uniss' yön oon aina luona Hannan.
Sun nään, kun kukat tuoksuilee ja hohtaa kasteess' aamun; sun äänes lintuin lauluss' soi ja ihastuksiin saa mun! Jos missä vaan on kielo haan, tai lilja puron-sannan, jos pesällään mä kyyhkyn nään, ne mieleeni tuo Hannan.
Ja Clyden rannall' liiveissään on neidoill' lastikoita; mut vaikka vaatteet hienot on, ei Hannaani he voita. Kun kauppalaan hän saapuu vaan, on muita kaunihimpi; sen joka mies ja poika ties, vaikk' onkin röijyss' impi.
Et vartta nää niin viehkeää, mut hymy saa sun taikaan, ja silmät nuo ne säihkeen luo, kuin kaste aamun aikaan! Hän veikaroi, taas olla voi luo äidin mieli keidon. Mua lempii hän, — vain seikan tän voit väittää viaks neidon.
Oi, leyhki, länsi vienoinen, kautt' alhoin, metsänrantain; mailt' tuoksujen sä mettisten suo tulla simaa kantain! Sa pojan luo taas tyttö tuo, luo kevätkoivun kannan! Pois huolet jäis, kun hymyäis taas sulo huulet Hannan.
Taas valat sois, ja siimeiss' ois niin armaat meillä retket; oi, minkä hurman kohtaus tois, min kaihon eronhetket! Sa Taivainen, vain tiedät sen, kuink' kaikki hälle annan ja ainiaks ma kalleimmaks sain rakkaan sulo Hannan!