Hannalle.
En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, vaikk' ilmestyen sulossas, saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi.
Oi, iät päivät tuota vaan ma hartain mielin soisin, ett' onnekkaaksi ainiaan mä tiesi tehdä voisin. Sä hälle, taivas lempeä, suo riemua vain seestä! Kanss' armaan elää mielin mä, käyn kuoloon armaan eestä.
Jos Parnassolle nousta voisin.
Jos Parnassolle nousta voisin, tai runon hetteillä mä oisin, niin sulokielin ilmi toisin, kuink', armahin, sua lemmin. Mut Corsincon vain siintää tuolla! Runottareni Nithin vuolla sä itse oot, kun Pohjan puolla ma laulan, kuin sua lemmin.
Siis, runotar, suo soinnut mulle ja innon sanat ihailulle, kun suviaamuun laulan sulle, kuink', ainoinen, sua lemmin. Niin norjin liikkein haassa leijaat: nään hoikan vartes, silmäs seijaat, mun veikeänä luokses veijaat, — kautt' taivasten, sua lemmin!
Öin, päivin, kentällä ja ko'issa sua muistan, helkyt lauleloissa, et aatoksistain ole poissa; kuin henkeäin sua lemmin. Vaikk' aavain taa veis tieni milloin, pois maille, miss' on päivä illoin, ma kuoloon saakka vielä silloin, myös sielläkin sua lemmin.
John Anderson.
John Anderson, mun ystäväin, kun vietettiin me häät, sull' oli mustat hiukset ja sorjat poskipäät. Jo otsaas kurtut sait, John, ja lunta hiuksiss' on; mut siunaan valkohapsias, mun ystäväni, John.
John Anderson, mun ystäväin, kun noustiin kukkulaa, sun kanssas monta päivää mä vietin riemuisaa. Nyt alas kulku käy, John, mut tiemme yksi on; ja rinnan laaksoon uinutaan, mun ystäväni, John.